Paljon puhetta tyhjästä: tarvitseeko vasemmisto lisää narratiiveja – vai luokkataistelua?

“Vasemmisto tarvitsee uuden narratiivin.” Tämä on ajatus, joka pohdituttaa monia vasemmistolaisia ​​ympäri maailman nykyään, kun yritetään rakentaa vaihtoehtoja hallitseville, porvarillisille puolueille. Mikä tämän idean ydin on? Ja voiko se auttaa viemään työväenluokkaa millään tavalla eteenpäin? Kuten Yola Kipcak selittää tässä artikkelissa, joka julkaistiin ensimmäisen kerran In Defense of Marxism -lehden numerossa 34, sanoilla leikkiminen ei korvaa luokkataistelua.

Ajatus siitä, että vasemmisto tarvitsee parannetun “narratiivin” – ja siihen liittyvä käsitys, että tarvitsemme jonkinlaista “vasemmistopopulismia” – on herättänyt vasemmistopuolueiden ja -järjestöjen huomion kaikkialla Euroopassa ja sen ulkopuolella. Yhtä esimerkkiä mainitakseni, Saksan vasemmiston pääsihteeri Jörg Schindler on kirjoittanut: “Jotta voisimme olla ilmastoliikkeen eturintamassa, johon kuulumme, tarvitsemme vakuuttavan vasemmistolaisen kertomuksen.”

Saman puolueen puheenjohtaja Katja Kipping selitti: “Uskon, että tarvitsemme vasemmistopopulismia, jotta voimme tehdä selväksi, että vaihtoehtoja on, ja meidän on vahvistettava vaihtoehtoisia selitysmalleja ja vastattava [Saksan liittokanslerin Angela Merkelin] narratiiviin… toisella narratiivilla.”

Lopuksi tapahtumassa vuonna 2019 Wienissä, jonka järjesti "Transform Europe" – Euroopan vasemmistopuolueen projekti, johon kuuluu muun muassa SYRIZA, Die LINKE, Rifondazione Comunista ja Bloco de Esquerda – jossa Nuoret vasemmistolaiset, Itävallan kommunistinen puolue ja muut olivat läsnä, termiä "vasemmistolainen narratiivi" käytettiin vapaasti koko kahden tunnin keskustelun ajan. Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä, jotka todistavat missä määrin nämä ajatukset ovat juurtuneet vasemmistoon useissa maissa.

Ajatus “vasemmasta narratiivista” on leijunut yliopistopiireissä jo pitkään. Sen suosio alkoi kuitenkin nousta äkillisesti uusien vasemmistopuolueiden, kuten Kreikan SYRIZAn ja Espanjan Podemosin, kannatuksen äkillisen nousun myötä, joista tuli vertailukohtia suurelle osalle vasemmistoa kansainvälisesti. Molempien puolueiden näkyvät henkilöt käyttivät puheissaan viittauksia tähän käsitteeseen muutama vuosi sitten ja todellakin, idealla on “teoreetikkonsa”, joista yksi näkyvimmistä on belgialainen akateemikko Chantal Mouffe.

Yhdessä edesmenneen kumppaninsa Ernest Laclaun kanssa Mouffe yritti kehittää teoriaa narratiiviin perustuvasta “vasemmistopopulismista”. Viimeisimmän kirjansa For a Left Populismin tunnustuslistalla Mouffe kiittää sekä Íñigo Errejónia (Podemos) että Jean-Luc Mélenchonia (La France Insoumise) heidän panoksestaan ​​ja henkilökohtaisista keskusteluistaan.

Mitä piilee “narratiivin” takana?

Perusteellisena Mouffen teorialle, jonka mukaan meidän on rakennettava “vasemmistopopulismi”, joka perustuu “uuteen vasemmiston narratiiviin”, on ajatus, että todellisuus koostuu tarinoista – toisin sanoen tarinoista. Tämän käsityksen mukaan jos poliitikot onnistuvat muotoilemaan ihmisten kokemuksia mukaansatempaavin termein, tehokkaasti “kehystämään narratiivia”, tämä puolestaan ​​vaikuttaa ihmisten toimintaan ja tuottaa siten itse todellisuuden.

Todellisuus ei silloin koostu objektiivisesta, aineellisesta olemassaolosta, joka muodostaa ideoiden perustan. Päinvastoin, ajatuksemme muovaavat maailmaa. Kapitalismi ei siis ole talousjärjestelmä, josta työväenluokka ja kapitalistiluokka syntyivät, vaan pikemminkin kertomus, rakennelma. Mouffe käyttää sanaa “anti-essentialist” kuvatakseen teoreettista lähestymistapaansa. Tämä tarkoittaa, että hänen mukaansa ei ole olemassa objektiivista, todellista maailmaa (mistä hän käyttää termiä essence) , joka vastaisi käsitteitämme. Hän uskoo, että “yhteiskunta on aina jakautunut ja diskursiivisesti rakennettu hegemonisten käytäntöjen kautta” ja, että se “ei koskaan ole syvemmän objektiivisuuden ilmentymä”.

Tästä seuraa oletus, että yhteiskunnassa ei ole todellisia luokkia. Työväenluokka on vain yksi monista narratiivien, diskurssien ja kielen luomista identiteeteistä: “Jos edustamisen kautta syntyy kollektiivisia poliittisia subjekteja; niitä ei ole olemassa etukäteen.” Vasemmistolaisen narratiivin, vasemmistopopulismin, tavoitteena on siis muodostaa kollektiivinen identiteetti kertomalla ihmisille, että heillä on yhteisiä etuja ja että “eliitit” ovat heidän vihollisensa. Se on “diskursiivinen strategia poliittisen rajan luomiseksi, joka jakaa yhteiskunnan kahteen leiriin ja kehottaa mobilisoimaan “altavastaajan” “vallanpitäjiä” vastaan.

Äskettäin julkaistussa Julia Fritzschen kirjassa Deeply Red and Radically Colorful — For a New Left Narrative, meille kerrotaan, että tällaisen kertomuksen “täytyy ensinnäkin liittyä ihmisten päivittäisiin kokemuksiin, ‘kirjata ne ylös’. Sen on annettava vaikutelma, että kertomus vastaa yhteisiä kokemuksia. Sillä ei ole väliä, onko heillä todella ollut näitä kokemuksia.”

Ei siis ihme, että aina kun vasemmiston narratiivien puolustajat puhuvat yhteiskunnallisista muutoksista, käytännön toiminnasta, luokkataistelut tai ryhmätoiminta puuttuvat selvästi. Jos he puhuvat niistä, se on vain jälki-ajatuksena, enemmän tai vähemmän miellyttävänä lisänä.

Sen sijaan he kehottavat meitä “artikuloimaan”, “puhumaan”, “kuvaamaan”, “näyttämään” jne.

Tässä yhteydessä meidän pitäisi harkita Itävallan sosiaalidemokraattien edustajan Max Lercherin kommentteja. Lercher väitti, että sosiaalidemokraatit tarvitsevat uuden perustajakokouksen puolueen uutta alkua varten, ja kirjoitti:

Mitä yhteistä on tšekkiläisellä teollisuustyöntekijällä ja Steiermarkin kaivostyöntekijällä? Tai wieniläinen yhteiskunnallinen uudistaja ja unkarilainen radikaali sosialisti?… Olemmehan kaikki erilaisia ​​ihmisiä ja meillä on erilaiset näkemykset. Ja tämä on hyvä asia. Mutta Hainfeldissä [Itävallan sosialistisen demokraattisen työväenpuolueen perustamispaikka vuonna 1888] onnistuimme sopimaan joistakin keskeisistä yhteisistä ajatuksista. Ja näitä ajatuksia puolustava puolue perustettiin.

Uusi työväenluokka on kaikki, joilla ei ole oikeudenmukaista pääsyä vaurauteen. Tämä koskee myös pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Tässä voimme määritellä uuden ristiriidan.

Huomattakoon tässä, että ensinnäkin Lercherille yhtenäisyyden peruste ei ole yhteiset luokkaintressit, vaan ideat. Ja toiseksi, että hänelle yhteiskunnan ristiriitalinjat eivät ole objektiivisesti annettuja, vaan ne voidaan “määrittää”, niin että yhtäkkiä myös “pienet ja keskikokoiset” kapitalistit ovat osa työväenluokkaa! Marxilaisesta näkökulmasta katsottuna tšekkiläisellä ja steiermarkin työläisellä on itse asiassa paljon yhteistä – molemmat tekevät palkkatyötä, ovat kapitalistien riistämiä ja ovat siten objektiivisesti osa työväenluokkaa. Jos kuitenkin olettaa, että identiteettimme rakentuu tarttuvista, tunneperäisistä tarinoista, looginen johtopäätös on, että kapitalismia ei voida kaataa luokkataistelulla kapitalisteja vastaan, vaan vain kirjoittamalla uusia tarinoita. Tästä tarinasta tulee sitten voimakas hegemonia ihmisten mielissä. Kuten Mouffe kirjoittaa:

[Jokainen] olemassa oleva järjestys on siksi alttiina vastustaville hegemonisille käytännöille, käytännöille, jotka yrittävät erottaa sen toisen hegemonian muodon rakentamiseksi.

Ja Fritzsche on samaa mieltä:

Narratiivit eivät ole nopein tapa ulos nykypäivän kiusallisista olosuhteista... Uudessa vasemmistossa on halkeamia ja reikiä, mutta pitkällä aikavälillä se on ainoa tie ulos ahdistavasta nykyisyydestä.

Todellisuudessa tämä tarkoittaa vallankumouksen hylkäämistä, hallitsevan järjestelmän hylkäämisen hylkäämistä. Vasemman narratiivin kannattajat, Lercher, Herr & co. ottavat tietoisesti tai muutoin selvästi epämarxilaisen kannan. Mouffe on tietoinen antimarxilainen. Hän kirjoittaa, että “kommunismin myytti… on hylättävä”, väittäen, että se on jo epäonnistunut käytännössä sen oletetun luokkareduktionismin vuoksi, eli että se tiivistää kaikki taistelut luokkataisteluiksi, kun taas Mouffe ja hänen toverinsa pitävät työväenluokan liikettä vain yhtenä muiden liikkeiden joukossa, kuten feminismi, ympäristöpolitiikka, LGBT-aktivismi jne.

Hän toteaa edelleen: “Aina tulee olemaan vastakkainasetteluja, kamppailuja ja osittaista sosiaalista läpinäkymättömyyttä”. Tällä hän tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että eriarvoisuus, sorto ja niin edelleen ovat väistämättömiä, eikä niitä voida koskaan täysin voittaa. Tällä pessimistisellä pohjalla hän ehdottaa “anti-hegemonista käytäntöään”. Se on vaihtoehto kommunismille, vaikka hän myöntääkin, että se “ei koskaan saavuttaisi täysin vapautettua yhteiskuntaa, eikä emansipaatioprojektia voitaisi enää pitää valtion eliminoimisena.” Tässä teoreettisessa liitteessä hän toteaa selkeästi, että hänen lähestymistapansa “sulkee pois mahdollisuuden yhteiskunnalle joka olisi ilman jakautumista ja valtaa.” Lyhyesti sanottuna monimutkaiselta ja radikaalilta kuulostavan kielen takana hän torjuu vallankumouksen ja hyväksyy reformismin. Ajatus naisten ja LGBT-ihmisten kaltaisten kamppailujen rinnastamista luokkataistelua vastaan on nimenomaan yritys luokkayhteistyöhön. Toisin sanoen, se on ajatus yhdistyä kapitalistisen ja keskiluokan osien kanssa, taistella “reilumman” kapitalismin muodon puolesta.

Jotkut “vasemman narratiivin” ajatuksen rohkeimmista kannattajista saattavat tunnustaa kapitalismin, mutta ajatus sen poistamisesta on edelleen kauimpana heidän mielestään. “Älykäs kapitalismin kritiikki on paikallaan, meidän on tartuttava tähän asiaan”, Lercher sanoo ja esittää samassa haastattelussa näkemyksensä tarkemmin: “Tarvitsemme osittain valtion omistamat työmarkkinat, jotka mukautuvat markkinoihin ja ovat kannattamatonta.”

Tämä sekoitus kapitalismia ja puolittaisia valvontatoimia on kuin yrittäisi tehdä tiikereistä kasvissyöjiä. Se on utopistisempi kuin mikään sosialistinen ajatus kansallistetusta suunnitelmataloudesta, jota työväenluokka hallitsee.

Näemme tässä aivan selvästi, kuinka näiden ajatusten filosofinen perusta johtaa siihen, että kapitalismi itsessään on koskematon. Tästä syystä on niin tärkeää, että marxilaiset seisovat lujalla filosofisella pohjalla, paljastaen reformistisen innottomuuden ja vallankumouksellisen vastauksen vastustamisen.

“Valtioksi tuleminen”

Niin kutsutun “vasemmiston narratiivin” kannattajien pääsuuntautuneisuus ei ole luokkataistelu kapitalismia vastaan, vaan demokraattiset vaatimukset. “Meidän on uskallettava lisää demokratiaa”, Lercher kirjoittaa artikkelissaan, Mihin me tarvitsemme sosiaalidemokratiaa tänään? Itävallan silloinen nuorten sosialistien puheenjohtaja Julia Herr sanoi: “Sosiaalidemokratia taisteli 1970-luvulla talousjärjestelmän demokratisoimiseksi ja ansaitun vaurauden jakamiseksi oikeudenmukaisella tavalla. Sitten me jotenkin, jossain vaiheessa vain menetimme itseluottamuksen.” Ajatushautomo Institut Solidarische Moderne (ISM), joka liittyy läheisesti Saksan vasemmistopuolueeseen, selittää, että sosiaaliset kysymykset "on asetettava radikaalisti, vielä määrittelemättömässä mielessä, demokratian kysymyksinä". ISM-ideologin ja vasemmistopuolueen Rosa Luxemburg -säätiön hallituksen jäsenen Thomas Seibertin mukaan todellinen taistelu on "todellisen" demokratian puolesta.

Ja Mouffe kirjoittaa: “Nykyaikaisten demokraattisten yhteiskuntien ongelmana oli mielestämme se, että niiden perusperiaatteita “vapaus ja kaikkien tasa-arvo” ei toteutettu käytännössä... “Radikaali ja moniarvoinen demokratia”, jota puolustamme, voidaan siksi ajatella olemassa olevien demokraattisten instituutioiden radikalisoituminen…”

Tässä esitetty näkökulma on yksi… status quosta! “Demokraattisten” instituutioiden olemassa olevaa päällysrakennetta, joiden on kerta toisensa jälkeen osoitettu olevan hallitsevan luokan hyväksi, ei pitäisi lakkauttaa, vaan sitä on vain “parannettava”. Samaan aikaan tällaisen epätasa-arvon ja riiston todellista syytä, kapitalismia, ei edes tunnusteta sellaisena.

Ratkaiseva jakolinja tässä on käsityksemme valtiosta ja sen niin kutsutuista demokraattisista instituutioista. Vallankumouksellisille selkeys valtion luonteesta on elintärkeää. Se on elämän ja kuoleman kysymys vallankumoukselliselle liikkeelle. On ratkaiseva ero sen välillä, että halutaan lakkauttaa valtio vallankumouksen kautta ja uskotaan, että valtiota voidaan muuttaa ja mallintaa sorrettujen etujen mukaisesti. Jälkimmäinen näkemys muuttuu poikkeuksetta yhteistyöksi olemassa olevan valtion ja siten sen palvelemien luokkaetujen kanssa.

Verratkaamme sitten marxilaista käsitystä valtiosta “vasemmiston narratiivien” kannattajien käsitykseen. Mouffe ja muut “vasemmat kertojat” ymmärtävät tilan seuraavilla termeillä:

[...] voimien suhteiden kiteytyminen ja taistelun maasto. […] Nämä julkiset tilat on suunniteltu agonististen interventioiden alustaksi, ja ne voivat tarjota alustan tärkeille demokratian edistysaskeleille. Tästä syystä hegemonisen strategian tulisi ottaa yhteyttä erilaisiin valtiokoneistoihin niiden muuttamiseksi, jotta valtiosta tulee moninaisten demokraattisten vaatimusten ilmaisuväline. [...] Tietyssä mielessä sekä vallankumouksellista politiikkaa että hegemonista politiikkaa voidaan kutsua "radikaaliksi", koska ne merkitsevät eräänlaista repeämistä olemassa olevan hegemonisen järjestyksen kanssa. Tämä repeämä ei kuitenkaan ole luonteeltaan samanlainen, ja on sopimatonta laittaa niitä samaan luokkaan, joka on merkitty "äärivasemmistoiseksi", kuten usein tapahtuu. Toisin kuin usein väitetään, vasemmistopopulistinen strategia ei ole "äärivasemmiston" avatar, vaan erilainen tapa kuvitella uusliberalismin murtuminen demokratian elpymisen ja radikalisoitumisen kautta.

Kuten näemme, Mouffe erottaa hyvin selkeästi “vallankumouksellisen” lähestymistavan omasta lähestymistavastaan, jota hän kutsuu “hegemoniseksi”. Hänelle valtio on instituutioiden ja “toimintojen” verkosto, jotka eivät vastaa yhteistä etua. Vasemmistopopulismilla on siis tilaa vaikuttaa, muuttaa ja siirtää niitä.

Päinvastoin, marxilaisille valtio ei ole neutraali taistelun maaperä, vaan hallitsevan luokan väline, joka on murskattava ja korvattava työväenvaltiolla. Tukahdutettuaan vanhan kapitalistisen järjestyksen ja raivaamalla maaperän luokattomalle, kommunistiselle yhteiskunnalle, tämä työväenvaltio kuihtuu, kun myös yhteiskunnan luokat katoavat. Postmodernit teoreetikot, kuten Mouffe, pilkkaavat tätä näkökulmaa “liian yksinkertaistetuksi”. Mutta analysoimalla valtion historiallista syntyä ja tarkoitusta, jota valtiot kehittyivät palvelemaan, voimme sanoa ehdottoman varmuudella, että tämä määritelmä käsittää valtion olemuksen.

Marx ja Engels selittivät, kuinka valtio ilmestyi historiallisesti luokkayhteiskunnan nousun myötä. Luokkayhteiskunta syntyi, kun ihmiskunta kehitti tuotantovoimat, jotka olivat tarpeen tuottaakseen enemmän kuin mitä he tarvitsivat välittömään selviytymiseen. Ensimmäistä kertaa historiassa pienen yhteiskunnan kerroksen ei tarvinnut työskennellä samalla tavalla kuin ennen. Mutta tuotanto ei ollut tarpeeksi edistynyt, jotta koko yhteiskunta voisi nauttia tästä etuoikeudesta. Tämä loi edellytykset yhteiskuntaluokille. Syntyi hallitsevia luokkia, jotka omistavat tuotantovälineet, ja sorrettuja luokkia, joita riistetään ja jotka tuottavat hallitsevan luokan omaksumaa vaurautta.

Näitä vastakkaisia ​​luokkaetuja on kuitenkin hallittava. Sorretut on saatava uskomaan, että nykyinen asioiden järjestys on koskematon, ja jokaista, joka uskaltaa kyseenalaistaa sen, on rangaistava. Samalla on estettävä itse sortajia kuluttamasta itseään ikuisessa sodassa keskenään. Valtio syntyi juuri sitä tarkoitusta varten. Kuten Engels selitti:

Mutta jotta nämä vastakkainasettelut, luokat, joilla on ristiriitaisia ​​taloudellisia etuja, eivät kuluttaisi itseään ja yhteiskuntaa hedelmättömään taisteluun, on ilmeisesti yhteiskunnan yläpuolella oleva voima tullut välttämättömäksi hillitsemään konfliktia ja pitämään sen 'järjestyksen' rajoissa; ja tämä yhteiskunnasta syntynyt, mutta sen yläpuolelle asettuva ja siitä yhä enemmän vieraantunut voima on itse valtio.

Viime kädessä valtio on siksi sortoelin, joka koostuu aseistettujen miesten erityisryhmistä (armeija ja poliisi), vankiloista, tuomioistuimista ja niin edelleen ja joka näyttää olevan yhteiskunnan yläpuolella, mutta joka pohjimmiltaan puolustaa talousjärjestelmää, joka synnytti sen. Porvariston noustessa hallitsevaksi luokaksi ja kapitalismin vallitsevaksi tuotantotavaksi maailmanlaajuisesti, porvaristo loi myös oman valtionsa.

Mouffen puolustama “liberaali demokratia” on vallankumousten tulos, jotka toteutettiin porvariston itsensä eduksi. Uskominen, kuten hän ja muut “vasemmiston kertojat” uskovat, että tämä valtion muoto on perimmäinen, paras ja viimeinen instituutio, jota koskaan voi olla ja että siihen ei siksi saa koskea, on täysin epähistoriallisen näkemyksen omaksumista. Se tarkoittaa myös nykyisen hallitsevan luokan instrumentin: kapitalistien puolustamista.

Se tosiasia, että valtio on hallitsevan luokan sortoväline, ei tietenkään aina ole selvästi näkyvissä. Kapitalistit peittävät tietoisesti sen todellisen luonteen. Kapitalistien olisi mahdotonta, puhumattakaan tehottomuudesta, hallita yksin voiman ja sorron avulla. Sorretut ovat yhteiskunnan enemmistö. Jos enemmistö sorretuista ymmärtäisi tämän tosiasian, kapitalistinen yhteiskunta tuijottaisi kukistuksensa kasvoihin.

Normaaleina aikoina hallitseva luokka yrittää, siinä määrin kuin heillä on siihen varaa, osoittaa oikeudenmukaisuutta, “mahdollisuuksien tasa-arvoa” jne. Siksi kapitalistit suosivat yleensä valtioita, joissa on vapaat vaalit, jotka takaavat jonkin verran vapautta. lehdistöä, useita poliittisia puolueita ja niin edelleen. Tällaiset olot tarjoavat myös tiettyä liikkumavaraa, mutta hallitseva luokka ei missään olosuhteissa anna kyseenalaistaa heidän perustavanlaatuista rooliaan tuotantovälineiden omistajina. Valtio on olemassa nimenomaan tätä roolia varten. Ei ole ihme, että kirjaimellisesti ainoa YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen kirjattu oikeus, jota ei jatkuvasti laiminlyödä ja rikota, vaan jota suojellaan huolellisesti lain täydellä voimalla, on 17 artikla: “Jokaisella on oikeus omistaa omaisuutta.” ja “keltään ei saa mielivaltaisesti riistää hänen omaisuuttaan”. Viime kädessä tämä on nimenomaan valtion, sen lakien ja koko oikeusjärjestelmän tarkoitus. Tästä syystä myös marxilaiset selittävät, että porvarillinen valtio täytyy murskata vallankumouksen kautta. Se liittyy pohjimmiltaan porvaristoon ja sen hallintoon luokkana.

Marxilaisesta näkökulmasta katsottuna tunnustamme demokratian poliittiseksi hallinnoksi, poliittiseksi päällimmäisrakenteeksi, joka nousee kapitalistiseen järjestelmään. Kapitalismi tuottaa erilaisia ​​järjestelmiä: porvarillisdemokraattisia sekä diktatuureja. Ne ovat kuitenkin kaikki kapitalististen valtioiden lajikkeita, jotka on liitetty tuhansien säikeiden kautta porvaristoon. Marx ja Engels kirjoittivat hyvästä syystä Kommunistisessa manifestissa: “Modernin valtion toimeenpanoelin on vain komitea, joka hoitaa koko porvariston yhteisiä asioita.”

Tietysti hallinnon muoto, miten valtiokoneisto konkreettisesti ilmenee, varmasti muokkaa vapautemme ja ihmisten oikeuksien laajuutta. Tästä syystä taistelulla demokraattisten vaatimusten, kuten “yksi pää, yksi ääni” puolesta, on ollut niin tärkeä rooli vallankumouksellisen liikkeen historiassa. Marxistit edistävät ja tukevat johdonmukaisesti demokraattisia vaatimuksia, jotka voivat mobilisoida yhteiskunnan valtaosan hallitsevaa luokkaa vastaan ​​ja luoda sorrettujen ja riistettävien yhtenäisyyden, mikä mahdollistaa parhaat olosuhteet luokkataistelun kehittymiselle.

Marxilaiset eivät jätä huomiotta demokraattisia vaaleja. Ne voivat toimia tärkeänä yhteiskunnan tunnelman indikaattorina ja niihin osallistumista voidaan käyttää luokkataistelun välineenä. Mutta kapitalismin ydinristiriidat, kapitalistien harjoittama työväenluokan riisto, jatkuvat kriisit ja sodat jatkuvat kaikenlaisen porvarillisen hallinnon aikana, olivatpa ne kuinka demokraattisia tahansa. Juuri tästä syystä "vapautta ja tasa-arvoa kaikille" ei voida toteuttaa kapitalismissa.

Vallankumouksellisille vaaleja ja parlamentaarista edustusta voidaan käyttää vallankumouksellisten poliittisten ideoiden esittämiseen suurelle yleisölle. Niitä voidaan käyttää myös kapitalistiluokan ja sen instituutioiden tekopyhyyden paljastamiseen. Jos esimerkiksi vallankumoukselliset parlamentissa vaativat todellisen tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vakiinnuttamista suurteollisuutta ja pankkeja pakkolunastamalla, eli kyseenalaistamalla kapitalistien omistusoikeuden tuotantovälineisiin, koko hallintoa käytettäisiin tämän vaatimuksen vastustamiseen.

Tarvittaessa – kuten alla näytämme – he jättävät huomiotta “demokratian” ja parlamentin enemmistön ja unohtavat kaiken aiemman puheensa "vapaudesta" kapitalismin pelastamiseksi. Jos vallankumoukselliset vain pysähtyvät tähän, nostavat kätensä ylös ja sanovat: "No, emme voi tehdä asialle mitään, emme vain ole vielä voittaneet hegemonista taistelua valtion sisällä", he eivät olisi vallankumouksellisia ollenkaan. He olisivat reformisteja. Mutta juuri tätä “vasemmiston kertojat” ehdottavat. Hyväksymällä talousjärjestelmän (kapitalismi) ja sen poliittisen ylärakenteen (porvarillisen demokratian) rajan he eivät voi mennä tätä pidemmälle.

Vallankumoukselliset sitä vastoin näkevät joukkojen aktiivisuuden avaintekijänä näiden rajojen ylittämisessä ja yhteiskunnan muuttamisessa. Parlamentit ja vaalit ovat vain yksi hyödyllinen elementti niiden toiminnan vahvistamisessa ja edistämisessä. Lenin huomautti, että “monet, elleivät kaikki, vallankumoukset” osoittavat suurta hyödyllisyyttä “stationaarisen parlamentin ulkopuolella toteutetun joukkotoiminnan yhdistelmästä, jossa oppositio suhtautuu myönteisesti (tai vielä parempaa, tukee suoraan) vallankumousta sen sisällä”. Samalla hän selittää: “Massojen [toiminta], esimerkiksi suurlakko on tärkeämpää kuin parlamentaarinen toiminta kaikkina aikoina, eikä vain vallankumouksen aikana tai vallankumouksellisessa tilanteessa.”

Marxilaisten lähestymistapa valtioon voidaan siis tiivistää seuraavasti: se on hallitsevan luokan sortava väline. Se on lakkautettava ja korvattava työväenvaltiolla. Onnistuneen sosialistisen vallankumouksen jälkeen lopulta kaikki valtion muodot katoavat luokkien kanssa. Mutta tämä ei tarkoita, että pidämme demokraattisia oikeuksia ja vapauksia tässä ja nyt tarpeettomina. Päinvastoin, taistelemme näiden vapauksien puolesta ja hyödynnämme niitä.

Samalla emme kylvä illuusioita siitä, että demokratia voi ratkaista sorron, köyhyyden ja eriarvoisuuden perussyyn. Tämä voidaan tehdä vain poistamalla kapitalismi.

“Vasemman narratiivin” teoreetikot hylkäävät jyrkästi marxilaisen valtioteorian ja keskittävät pääargumenttinsa sen sijaan demokratiakysymykseen. Heidän mukaansa: “On selvää, ettei kapitalismin ja liberaalin demokratian välillä ole välttämätöntä suhdetta. On valitettavaa, että marxismi on myötävaikuttanut tähän hämmennykseen esittämällä liberaalin demokratian kapitalismin ylärakenteeksi.”

“Valitettava hämmennys” on itse asiassa täysin näiden kielifilosofien käsissä. Heille valtiot ovat vain “diskursiivisia” rakenteita, instituutioita, joita voidaan muuttaa “uusilla narratiiveilla”. He sanovat, että valtio on "taistelun maaperä", ja jotta tämä oletettavasti neutraali, luokasta riippumaton “maasto” voidaan “artikuloida uudelleen”, on tultava osaksi sitä. “Tavoitteena ei ole valtion vallan kaappaaminen”, he kertovat meille, “vaan ‘tuleminen’ [valtioksi].”

On jälleen ilmeistä, miksi tämä teoria on niin suosittu reformistien keskuudessa. Valtiokoneiston osaksi tuleminen, mieluiten mahdollisimman vähällä massojen puuttumisella asiaan, on reformistien tarkoitus. Valtiokoneiston edustamassa “taistelun maastossa” päämääräksi tulee tasa-arvoisen kumppanuuden muodostaminen kapitalistien kanssa, jotta päästäisiin sopimukseen äänestäjien parannuksista.

Max Lercher kuvailee tätä seuraavasti: “Sosiaalidemokratian täytyy näyttää pääomalle paikkansa ja kesyttää markkinat. […] Minulla on mielessäni sosiaalinen hyvinvointivaltio, joka jakaa vaurautta oikeudenmukaisesti ja jättää tälle liikkumavaraa.”

Mutta varokaa! Vastakkainasettelussa luokkavihollisen kanssa (termi, jota he eivät käyttäisi) on tärkeää “että konflikti, kun se syntyy, ei ota ‘vastakohtaa’ (taistelu vihollisten välillä), vaan "vastustajaa ei pidetä vihollisena, joka on tuhottava, vaan vastustajana, jonka olemassaoloa pidetään laillisena.”

Tämä on vain “sosiaalista kumppanuutta” ja tasapainoilua luokkaetujen välillä, käännettynä akateemiseen kieleen. Jos olisi mahdollista saavuttaa jatkuvia uudistuksia ja parannuksia “kärsivällisellä ja rauhanomaisella työllä uuden paradigman parissa” (vrt. Fritzsche), työväenluokan enemmistöllä ei varmasti olisi mitään sitä vastaan.

Ongelmana on kuitenkin se, että kapitalismi, omien ristiriitojensa vuoksi, joutuu toistuvasti kriiseihin. “Pahojen” uusliberaalien julma ankaruus ei johdu heidän äkillisestä halustaan ​​aiheuttaa inhimillistä kärsimystä. Se on seurausta kapitalistisen järjestelmän paineista, joissa voittojen lisääminen (ja tämä on loppujen lopuksi kapitalistien ainoa tarkoitus) on mahdollista vain ankarampien ja voimakkaampien hyökkäysten ansiosta työväenluokkaa vastaan.

Ei ole niin, kuten herra sanoo, että sosiaalidemokratia olisi yhtäkkiä “menettänyt luottamuksen” 1970-luvulta lähtien. Reformismi on ajautunut kapitalismin objektiivisiin rajoihin. Nykyään kapitalismissa ei yksinkertaisesti ole enää tilaa kestäville, merkityksellisille uudistuksille.

Johdon vastuu

Kreikkalaiset massat ovat jo nähneet reformismin rajojen tuskallisen todellisuuden. Vastauksena maata vuoden 2012 jälkeen erityisen ankarasti koettaneeseen kriisiin massat käyvät ankaraa taistelua useiden vuosien ajan. Ensinnäkin julkisilla aukioilla järjestettiin massiivisia istuntoja. Sitten työväenluokka heittäytyi taisteluun ja johti lukuisia lakkoja ja yleislakkoja.

Kun tämä kaikki ei tuottanut tulosta (ei vähiten ammattiyhdistysjohtajien estävän roolin vuoksi), kreikkalaiset joukot ilmaisivat suuttumuksensa äänestyksissä äänestämällä vasemmistopuoluetta SYRIZAa, joka seisoo säästöohjelman vastaisena.

Lyhyessä ajassa SYRIZAn johtaja Alexis Tsipras kuitenkin alisti maan EU:n ja IMF:n asettaman säästötoimien diktatuurille. Tämä oli avoin petos heinäkuussa 2015 järjestetylle kansanäänestykselle, jossa troikan asettamat ehdot hylättiin ylivoimaisesti 61 prosentin äänestäessä "ei". Tämä merkitsi massojen elintason tuhoutumista. Vastoin Kreikan kansan tahtoa kapitalismi ja sen uskolliset edustajat EU:ssa ajoivat heidän agendansa läpi.

Mitä “vasemmistopopulisteilla” on sanottavaa tästä tappiosta?

SYRIZAn taistelu hävisi, koska vain merkittävä vastarinta euroalueen ydinmaissa olisi voinut hyödyntää SYRIZAn ideoita. Vain tällä tavalla he olisivat voineet saavuttaa läpimurron ja muuttaa Kreikan taloudellisen ja poliittisen kriisin koko EU:n kriisiksi.

Ja sen lisäksi: “Valitettavasti SYRIZA ei ole kyennyt toteuttamaan säästöohjelman vastaista ohjelmaa Euroopan unionin julman vastauksen vuoksi, joka reagoi ‘taloudellisella vallankaappauksella’ ja pakotti puolueen hyväksymään troikan määräykset.”

EU:n “raaka vastaus” ei ollut ollenkaan yllätys. Silti Tsipras vietti vielä kuukausia tapaamassa paavia ja tärkeitä Euroopan hallitusten johtajia saadakseen heidät “diskursiivisesti” puolelleen. Kun hän ei onnistunut “vakuuttamaan” heitä, hän antautui troikalle pettäen Kreikan kansan valtaosan odotukset, jotka mobilisoivat tukemaan SYRIZAn säästöohjelman vastaista ohjelmaa. IMT:n kreikkalaiset toverit, jotka kuuluivat tuolloin SYRIZAn keskuskomiteaan, kirjoittivat heti vaalien jälkeen seuraavasti:

“Ei illuusiota neuvotellessa eurooppalaisen pääoman ja sen instituutioiden kanssa! Vastustajamme ovat troikan takana piileskelevät paikalliset ja ulkomaiset kapitalistiset edut, eivät niiden teknokraattiset työntekijät. Ainoa todellinen liittolaisemme on Euroopan työväenluokka! SYRIZAn on nyt vaadittava Euroopan laajuista joukkotoimintaohjelmaa, jotta Euroopasta tulisi valtava "Puerta del Sol"! [Viitaus indignados-liikkeeseen, joka puhkesi eri puolilla Espanjaa vuosina 2011–2012]”

He ehdottivat Kreikalle lukuisia toimenpiteitä, kuten valtionvelan peruuttamista ja pankkien kansallistamista – toimenpiteitä, jotka osuivat asian ytimeen: erota kapitalismista tai alistua troikan tahtoon.

Väite, että SYRIZA:n tappioon syyllistyvät kaikenlaiset “valitettavat” tekijät, itse asiassa kaikki paitsi itse puolueen johtajuus, on tyypillistä reformismille. Kriittisissä poliittisissa tilanteissa johtajuuden rooli on ratkaiseva. Johtajilla on joukkojen korva ja valta ehdottaa ja järjestää oikeat seuraavat askeleet. Joukkoliikkeen tappion jälkeen on erittäin tärkeää tutkia johdon roolia tarkasti. Oliko heillä oikeat ideat? Miksi he eivät uskaltaneet ryhtyä tarvittaviin toimiin? Jos jätämme huomiotta nämä kysymykset peitämme huonot johtajat ja naamioimme heidän roolinsa tappiossa. Tuloksena on syyttää taistelevia massoja omasta tappiostaan.

Esimerkiksi Fritzschellä on seuraavaa sanottavaa paitsi Ranskan keltaliiviliikkeen ja Occupy-liikkeen, vaan jopa arabikevään epäonnistumisista:

[He epäonnistuivat], koska mahdollisesti kiinnostuneet ihmiset pitivät heitä liian akateemisina tai koska he pitivät [heidän] telttojaan mukavina ja söpöinä, mutta kapitalismi oli jotenkin parempi. Koska aukioiden asukkaat luovuttivat päästäkseen takaisin töihinsä tai koska he miehittivät paikkoja, joissa he eivät häirinneet ketään. Ja lopulta myös, koska jos he olivat häiritseviä, poliisi ja armeija tönäisivät heidät aukioilta, hakkasivat heitä ja vangitsivat heidät.

Tämä on puhdasta kyynisyyttä. Egyptin tai Tunisian kaltaisten maiden joukot vaaransivat kirjaimellisesti henkensä, voittivat lahkojen jakautumisen ja olivat valmiita antamaan kaiken vapauden saavuttamiseksi.

Huomattakoon myös, että keltaliiviliike ei vain saavuttanut alkuperäistä tavoitettaan kukistaa Macronin regressiivinen polttoaineveron korotus, vaan mukana olleet työntekijät ja nuoret oppivat liikkeen kautta enemmän valtion roolista ja porvarillisesta “demokratiasta” kuin saattoivat irrottaa. kaikki kirjat “vasemmistolaisista narratiiveista” koottuna. Friztschen argumenttilinja on erittäin kätevä poliitikoille, jotka eivät halua kohdata kapitalisteja. Se on erittäin rauhoittavaa niille, jotka haluavat selittää omaa petollista toimimattomuuttaan ja epäröintiään syyttämällä “yhteiskunnan hegemonian puutteesta”.

Vallankumouksellinen käytäntö

Vasemmistolaisen narratiivin käsite on hyvä esimerkki filosofisten ideoiden ja poliittisen käytännön yhteydestä. Tässä käsiteltyjen hahmojen näennäisen radikaalin “kerronta” on itse asiassa peite reformistiselle politiikalle, joka ei uhkaa kapitalismille minkäänlaista uhkaa. Koska tämä käsite olettaa, ettei tarinankerronnan ulkopuolella ole todellisuutta, “vasemmanpuoleinen kertomus” johtaa paljon puhumiseen, ei mihinkään muuhun.

Uuden “vasemmiston narratiivin” kannattajat haluavat “puhua” hyväksikäytettyjen ja sorrettujen ongelmista ja tuoda äänet reformistisille puolueille, mutta heillä on vähän konkreettisia ehdotuksia tai vaatimuksia. Ne harvat vaatimukset, joita he esittävät, rajoittuvat yksinomaan demokraattisiin kysymyksiin tai muodostavat vain hurskaat toiveet sosiaalisesta hyvinvointivaltiosta. Sellaiset vaatimukset eivät välttämättä sinänsä ole vääriä, mutta ne eivät korosta luokkataistelun tarvetta kapitalisteja vastaan ​​niiden saavuttamiseksi. Kun nämä kesytetyt vaatimukset sitten särkyvät hallitsevan luokan todellisen vastustuksen edessä, kuten näimme niin selvästi SYRIZAssa, vastuu kuormitetaan massojen harteille, tai muuten “uusliberalismin hegemoniaa” syytetään tuloksesta.

Sillä ei ole merkitystä, edistävätkö “vasemman narratiivin” puolustajat tietoisesti teoriansa filosofisia lähtökohtia (kuten Mouffe tekee), vai pitävätkö he alitajuisesti tätä käsitettä hyödyllisenä perustellakseen omia (epä)toimiaan. Vallankumouksellisten tehtävänä on paljastaa sellaiset ideat ja niistä johtuva käytäntö ja asettaa vastakkain todellisia ratkaisuja kapitalismin kurjuuteen. Tästä syystä marxilaiset painottavat filosofisia kysymyksiä niin paljon.

Viime kädessä ideat ovat luokkaetujen ilmaisu yhteiskunnassa ja toimintaopas. Meidän on kysyttävä: auttavatko tietyt ideat hallitsevaa luokkaa, vai heittävätkö ne pölyä työläisten ja vasemmistoaktivistien silmiin? Auttavatko ne meitä muuttamaan yhteiskuntaa?

Kohdataan todellisuus silmät auki. Taistelkaamme maailman puolesta, jossa ei ole riistoa ja sortoa – kapitalismin vallankumouksellisen kaatamisen puolesta.