Materialistisen dialektiikan ABC

Lev Trotskin “Materialistisen dialektiikan ABC” on loistava, lyhyt ja ytimekäs selonteko marxilaisesta filosofiasta. Se kirjoitettiin osana debattia revisionistista tendenssiä vastaan, joka ilmeni USA:n trotskilaisessa liikkeessä 1930-luvun lopulla, ja joka kyseenalaisti marxilaisuuden pääperiaatteita. Trotski puolusti dialektista materialismia rikkaampana, täydellisempänä ja kaiken kattavampana tapana katsoa yhteiskuntaa, ja elämää yleensä, verrattuna pragmatismiin ja empirismiin. Julkaistu alkujaan uudelleen englanniksi vuonna 1994.

Dialektiikka ei ole fiktiota eikä mystiikkaa, vaan inhimillisen ajattelun muotoja käsittelevä tiede. Tieteenä dialektiikka ei rajoitu vain arkisten ongelmien ratkaisuun, vaan pyrkii luomaan ymmärrystä monimutkaisemmista ja pitkäjänteisemmistä prosesseista. Dialektiikan ja muodollisen logiikan suhdetta voidaan verrata alemman ja korkeamman matematiikan väliseen suhteeseen.

Yritän seuraavassa hahmottaa ongelman ydintä mahdollisimman konkreettisesti. Aristoteleen yksinkertaisen syllogismin logiikka alkaa väitteestä, että “A” on yhtä kuin “A”. Tämä olettamus on yleisesti hyväksytty perusväittämä monille ihmisen käytännön toimille, ja monille perustavanlaatuisille yleistyksille.

Mutta tosiasiassa “A” ei suinkaan ole “A”.

Tämä on helposti todistettavissa asettamalla kaksi kirjainta suurennuslasin alle – ne poikkeavat toisistaan merkittävästi. Mutta, kuuluu vastaväite, kysehän ei ole kirjainten koosta tai muodosta – ne ovat vain symboleita saman arvoisille määrille, kuten esimerkiksi kilolle sokeria. Tämä vastaväite ei ole kuitenkaan ole olennainen: todellisuudessa kilo sokeria ei nimittäin koskaan ole yhtä kuin kilo sokeria – tarkempi vaaka paljastaa aina eron.

Jälleen on tietty mahdollista väittää vastaan: tokihan kilo sokeria on yhtä itsensä kanssa? Mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Kaikki kokonaisuudet muuttuvat nimittäin jatkuvasti, mitä tulee kokoon, painoon, väriin jne. Ne eivät siis koskaan ole yhtä itsensä kanssa.

Sofisti vastaisi ehkä, että kilo sokeria on yhtä itsensä kanssa “määrättynä hetkenä”. Kyseenalaisen käytännön hyötynsä kukkuraksi tämä “perusolettamus” ei myöskään kestä tieteellistä tarkastelua. Koska miten meidän oikeastaan tulisi määritellä sana “hetki”?

Vaikka kyseessä olisi mahdollisimman lyhyt aikayksikkö, tapahtuu sen aikana sokerikilossa silti väistämättä muutoksia. Vai onko “hetki” puhdas matemaattinen abstraktio, “aikayksikkö nolla”? Mutta kaikki olevainen on olemassa juuri ajassa; olemassaolo itsessään on keskeytymätön muutosprosessi. Aika on tästä syystä olemassaolon perusosa. Olettamus, että “A” on yhtä kuin “A” , tarkoittaa näin ollen, että asia on yhtä itsensä kanssa, jollei se muutu – toisin sanoen, jollei se ole olemassa.

Ensinäkemältä tällainen vivahteiden tarkastelu saattaa vaikuttaa turhalta, mutta todellisuudessa sillä on täysin ratkaiseva merkitys. Olettamus että “A” on yhtä kuin “A” vaikuttaa olevan sekä kaiken tietomme, että kaikkien ajatusvirheidemme lähtökohta – koska sen käyttökelpoisuus on rajallinen. Niin kauan kuin “A”:ssa tapahtuvat muutokset ovat mitättömiä, voimme olettaa että “A” on yhtä kuin “A”. Näin ajattelevat esimerkiksi sokerikilon myyjä ja ostaja. Sovellamme samaa ajatuskuviota auringon lämpötilaan, ja ainakin aiemmin myös dollarin ostovoimaan.

Mutta kun kvantitatiivisten muutosten määrä ylittää tietyn rajan, muuttuu määrä laaduksi. Joutuessaan veden tai kerosiinin vaikutuksen kohteeksi, sokerikilo lakkaa olemasta sokerikilo. Inflaation iskiessä dollari lakkaa olemasta dollari. Kyky ymmärtää oikealla hetkellä se kriittinen piste, jossa määrä muuttuu laaduksi, on yksi tärkeimmistä ja vaikeimmista tehtävistä kaikissa tieteissä, näin myös sosiologiassa.

Jokainen työläinen tietää, että on mahdotonta valmistaa kaksi täysin identtistä esinettä. Laakeri-messingin jalostuksessa kartiolaakereiksi sallitaan kartioille tietty poikkeama, joka ei kuitenkaan saa ylittää tiettyjä rajoja (tätä kutsutaan toleranssiksi). Näiden toleranssinormien mittapuulla laakereita pidetään samansuuruisina: “A on yhtä kuin A”. Mutta kun toleranssin raja ylitetään, muuttuu määrä laaduksi: toisin sanoen kartiolaakereista tuleekin ala-arvoisia, tai jopa täysin hyödyttömiä.

Tieteellinen ajattelumme (tekniikka mukaan lukien) on vain osa yleistä käytäntöämme. Käsitteillä on omat “toleranssinsa”, joita ei voi määritellä oletukseen “A on yhtä kuin A” pohjautuvalla muodollisella logiikalla – vaan ainoastaan dialektisella logiikalla, jonka lähtökohtana on kaiken jatkuva muutostila. “Terveelle maalaisjärjelle” on ominaista, että se säännöllisesti ylittää dialektisen “toleranssin” rajat.

Arkiajattelussa käsitteet kuten kapitalismi, moraali, vapaus, työväenvaltio, jne ovat kiinteitä abstraktioita, jotka pohjautuvat olettamukseen että kapitalismi on yhtä kuin kapitalismi, moraali on yhtä kuin moraali jne. Dialektiikka puolestaan tutkii kaikkia asioita ja ilmiöitä jatkuvassa muutostilassaan, päätellen tämän muutoksen materiaalisten olosuhteiden perusteella sen kriittisen rajan sijainnin, jonka ylittyessä “A” lakkaa olemasta “A”, ja työväenvaltio lakkaa olemasta työväenvaltio.

Maalaisjärjen perusvirhe on siinä, että se haluaa tyytyä ikuisesta liikkeestä koostuvan todellisuuden jättämiin liikkumattomiin jälkiin. Dialektinen ajattelu antaa käsitteille läheisempien likiarvojen, korjausten ja konkretisointien avulla sisältörikkautta ja joustavuutta; sanoisin jopa eläviä ilmiöitä muistuttavaa mehevyyttä. Näin ollen ei puhuta vain kapitalismista yleensä, vaan määrätystä kapitalismista tietyssä kehitysvaiheessa, saatikka työväenvaltiosta yleensä, vaan tietystä työväenvaltiosta, alikehittyneessä maassa, imperialismin saartamana, jne.

Dialektiikan suhdetta arkiajatteluun voi myös verrata elokuvan suhteeseen valokuvaan. Elokuva ei tee valokuvaa tarpeettomaksi, vaan yhdistää useita valokuvia sarjaksi liikkeen lakien mukaisesti. Dialektiikka ei samoin kiellä syllogismeja, vaan opettaa meidät yhdistämään niitä siten, että ymmärryksemme tuodaan lähemmäksi ikuisesti muuttuvaa todellisuutta. Teoksessaan Logiikka Hegel loi joukon lakeja. Näitä ovat määrän muuttuminen laaduksi, kehitys ristiriitojen kautta, sisällön ja muodon ristiriita, jatkuvuuden katkeaminen, mahdollisuuden muuttuminen väistämättömyydeksi, jne. Näiden lakien sovellus on yhtä tärkeätä teoreettisessa ajattelussa, kuin yksinkertaisten syllogismien käyttö alkeellisemmissa tehtävissä.

Hegel kirjoitti ennen Darwinia, ja ennen Marxia. Ranskan vallankumouksen ajattelulle antaman voimakkaan sysäyksen ansiosta Hegel ennakoi tieteen yleistä liikettä. Mutta koska se oli vain ennakointia, vaikkakin neron kynästä lähtöisin, sai se Hegelillä idealistisen luonteen. Hegelille ideologiset varjot korvasivat perimmäisen todellisuuden. Marx osoitti, että näiden ideologisten varjojen liike ainoastaan heijastaa materiasta koostuvien kappaleiden liikettä.

Kutsumme dialektiikkaamme materialistiseksi, koska sen alkuperä ei ole taivaassa, saatikka “vapaan tahtomme” syvyyksissä, vaan objektiivisessa todellisuudessa, luonnossa. Tietoisuus kasvoi tiedostamattomuudesta, psykologia fysiologiasta, orgaaninen maailma epäorgaanisesta ja aurinkokunta tähtisumusta. Jokaisella näistä kehityksen tikkaiden askelmista määrälliset muutokset muuttuivat laadullisiksi. Ajattelumme – mukaan lukien dialektinen ajattelu – on vain yksi muuttuvan materian ilmenemismuodoista. Tässä järjestelmässä ei ole sijaa jumalalle, paholaiselle, kuolemattomalle sielulle eikä ikuisille lakien ja moraalin normeille. Luonnon dialektiikasta kasvaneella ajattelun dialektiikalla on näin ollen täysin materialistinen luonne.

Darwinismi, joka selitti lajien evoluution kvantitatiivisilla (määrällisillä) muutoksilla, jotka muuttuvat laadullisiksi, oli dialektiikan suurin voitto koko orgaanisen materian alalla. Toinen oli kemiallisten alkuaineiden atomipainotaulukon keksiminen, ja edelleen yhden alkuaineen muuntaminen toiseksi.

Näihin muutoksiin (lajit, elementit jne.) liittyy läheisesti luokittelukysymys, joka on yhtä tärkeä luonnontieteissä kuin yhteiskuntatieteissä. Linnaeuksen järjestelmä (1700-luku), joka käytti lähtökohtana lajien muuttumattomuutta, rajoittui kasvien kuvaamiseen ja luokitteluun niiden ulkoisten ominaisuuksien mukaan. Botaniikan alkutaival vastaa logiikan kehityksen ensiaskeleita, sillä ajatuksemme muodot kehittyvät, kuten kaikki muukin elävä. Vasta hylkäämällä ajatuksen lajeista kiinteinä ja muuttumattomina, tutkimalla kasvien evoluution historiaa ja niiden anatomiaa, luotiin perusta todelliselle tieteelliselle luokittelulle.

Marx, joka päinvastoin kuin Darwin oli tietoinen dialektikko, löysi perustan ihmisyhteisöjen tieteelliselle luokittelulle oivaltamalla, että tuotantovoimien kehitys ja omistussuhteiden rakenteet muodostavat yhteiskunnan anatomian. Marxismi korvasi vulgaariseen kuvailuun perustuvan yhteiskuntien ja valtioiden luokittelun, joka vieläkin kukoistaa yliopistoissa, materialistisella ja dialektisella luokituksella. Vain Marxin menetelmän avulla voidaan määritellä oikein sekä työväenvaltio käsitteenä, että sen romahtamisen hetki.

Kuten siis näemme, ei tähän tietämättömien väitteistä huolimatta sisälly mitään "metafyysistä" tai "skolastista". Dialektinen logiikka edustaa liikkeen lakeja nykyaikaisessa, tieteellisessä ajattelussa. Taistelu materialistista dialektiikkaa vastaan sen sijaan edustaa kaukaista menneisyyttä, pikkuporvariston konservatiivisuutta, yliopistorutinistien itsekeskeisyyttä ja ... toivon kipinää kuolemanjälkeisestä elämästä.