Leninin teoksen Imperialismi merkitys nykypäivänä

Kirjoittanut Rui Faustino. Julkaistu alunperin portugalin kielellä osoitteessa colectivomarxista.org, käännetty suomeksi englanninkielisestä käännöksestä.

[Source]

V.I. Leninin kirjoittama marxismin klassikko “Imperialismi kapitalismin korkeimpana asteena” on äärimmäisen olennainen työkalu sodan ja imperialismin ymmärtämiseksi vuonna 2024. Lenin kirjoitti kirjan vuonna 1916, keskellä ensimmäistä maailmansotaa.

Kirjassa Lenin selittää, että moderni imperialismi on väistämätöntä seurausta tuotantovoimien kehityksestä kapitalismissa. Näin ollen imperialismi ei ole seurausta joistain militaristisista tai nationalistisista arvoista, ajatuksista tai politiikasta, vaan juontuu konkreettisista taloudellisista imperatiiveista.

Tällä on ratkaiseva merkitys sille, miten ymmärrämme kansainvälisen politiikan nykyään. Kun katsomme käynnissä olevaa sotaa Ukrainassa, voimme todeta, ettei Venäjän invaasio johtunut siitä, että Putin on “paha ihminen” tai siitä, että venäläinen kulttuuri olisi erityisen nationalistinen ja hallitsemishaluinen vastakohtana lännen “demokraattisille arvoille”. Vaikka ideoilla, kulttuureilla ja poliittisilla traditioilla on vaikutuksensa tapahtumien kulkuun, lopulta ratkaiseva tekijä on aina materiaalinen, taloudellinen todellisuus.

Venäjä ja Yhdysvallat ottavat yhteen sijaissodan muodossa kamppaillessaan etupiireistä. Ukrainan sodassa ei ole kyse kamppailusta hyvän ja pahan välillä tai mittelöstä demokratian ja autoritaarisuuden välillä. Ukrainan sota on seurausta kahden imperialistijengin yhteenotosta, jotka pyrkivät hallitsemaan maan, tässä tapauksessa Ukrainan, luonnonvaroja ja markkinoita — ei pelkästään raaka-aineiden lähteenä vaan myös hyödykkeiden ja pääoman vientikohteena.

Vastoin kuin muinaisten imperiumien tapauksessa, moderni imperialismi ei — Leninin määritelmän mukaisesti — ole vain valloituksia ja ryöstöretkiä. Leninin määritelmän mukaan imperialismi johtuu tuotantovoimien kehittymisestä ja kasvusta, hyödykkeiden tuotannosta ja pääoman kasautumisesta, jotka tietyssä kehityksensä vaiheessa ennen pitkää päätyvät ristiriitaan markkinoiden ja kansallisvaltion asettamien raamien kanssa. Tästä puolestaan nousee tarve valloittaa uusia markkinoita, viennin vauhdittamiseksi.

Yleisen kapitalistisen ekspansion oloissa merkittävät kapitalistivallat pystyvät, diplomatian ja neuvottelujen keinoin, sopimaan maailmanmarkkinoiden jakamisesta keskenään. Kriisin oloissa markkinat kutistuvat, diplomatia menettää kykynsä välittää konflikteja ja sota muodostuu politiikan jatkeeksi toisin keinoin [Carl von Clausewitzin kuuluisa muotoilu sotastrategian klassikkoteoksesta Sodankäynnistä, saks. Vom Kriege, –suom. huom.].

Olkoonkin, että sotaisuus lisääntyy kapitalismin kriisin oloissa, ei se koskaan katoa kokonaan, sillä sota on olennainen osa itse kapitalistista järjestelmää. Vaikka imperialistiset vallat yleensä haluavatkin pitää siirtomaansa ja muuten alisteiset läänityksensä köyhinä, voi niiden suhde voi muodostua tätä yleistystä moniulotteisemmaksi, ristiriitaiseksikin.

Leninin elinaikana ranskalaisen, brittiläisen ja saksalaisen pääoman vienti mahdollisti sen, että tsaristisella Venäjällä kehittyi aikansa edistyneintä teollisuutta. Kokonaisuudessaan tsaarin Venäjä kuitenkin pysyi takaperoisena Länsi-Eurooppaan nähden. Kyseessä oli esimerkkitapaus Leon Trotskin kuvailemasta “sekoittuneesta ja epätasaisesta kehityksestä”. 1900-luvun alussa Venäjällä vallitsi tilanne, jossa yhteiskunnassa läsnä olivat samalla aikansa kehittyneimmät teolliset tekniikat ja mitä muinaisimmat, takaperoisimmat menetelmät. Jotkut teollisuudenalat kehittyivät harppauksin, mutta Venäjä pysyi talouskehityksessään tukevasti kehittyneempien eurooppalaisten valtojen perässä.

Näinä päivinä pääomien vienti Kiinaan vuosikymmenten ajan on mahdollistanut maan kehittymisen nopeaan tahtiin ja tuonut sinne edistyneintä mahdollista teollisuutta ja teknologioita. Vaikka Kiina on monella tapaa johtava maailmanmahti useilla tekniikan aloilla, sen keskimääräinen tuottavuus laahaa silti kaukana useimpien kehittyneimpien kapitalististen teollisuusmaiden jäljessä. Näin ollen Kiinan kehitys on epätasaista, ja talouden edistyneet sektorit ovat rinta rinnan selvästi jälkijättöisten sektorien kanssa Kiinan talouden kokonaiskuvassa.

Imperialismi laajentaa kapitalistista maailmanjärjestelmää, mutta tämä kehitys, ollessaan epätasaista, vääjäämättä johtaa horjuttamaan eri maiden voimatasapainoa. Kuten Lenin selitti:

Puoli vuosisataa sitten Saksa oli kurja, merkityksetön maa, kun sen kapitalismin voimaa vertaa aikansa Isoon-Britanniaan; samoin, kun vertaa Japania ja Venäjää. Onko ‘kuviteltavissa’, että kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua imperialististen valtojen voimasuhteet ovat pysyneet muuttumattomina? Ei missään nimessä.

Aivan kuten Leninin eläessä — kun nousevat kapitalistiset vallat uhkasivat Ison-Britannian hegemoniaa, mikä johti kahteen maailmansotaan ja sitä kautta maailmanmarkkinoiden uusjakoon — näemme nyt Kiinan ja Venäjän nousun niiden haastaessa Britannian imperiumia seuranneen Yhdysvaltain hegemonian.

Koska ydinaseet on keksitty, suora konfrontaatio suurvaltojen välillä on epätodennäköisempi nykyään, mutta tämä vain lisää sijaissotien todennäköisyyttä räjähdysherkillä alueilla, kuten Ukraina, Jemen, Taiwan ja muut polttopisteet, joissa kapitalistiset imperialismit ovat hankauksissa toistensa kanssa.

Kiinan rooli

Eräs virhe, johon jotkut kommunistiset puolueet kuten Portugalin kommunistinen puolue (Partido Comunista Português) sortuvat on kiistää, että maat kuten Venäjä tai Kiina olisivat luonteeltaan imperialistisia.

Tietysti maailman mahtavin imperialistivalta on edelleen Yhdysvallat, joka on myös maailmanhistorian aggressiivisin, sotaisin ja taantumuksellisin mahti. Tästä syystä kommunistit vastustavat Yhdysvaltain imperialismia joka solullaan. Taistelu paremman maailman puolesta ei kuitenkaan merkitse Kiinan ja Venäjän porvarivaltioiden tukemista niiden kiistoissa Yhdysvaltojen kanssa.

Leninin mukaan imperialismia luonnehtii viisi pääpiirrettä:

• Tuotannon ja pääoman keskittyminen monopoleille.
• Pankki- ja teollisuuspääoman yhdistyminen ja tältä pohjalta finanssipääoman synty.
• Pääoman, erotuksena hyödykkeistä, vienti.
• Kansainvälisten kapitalistien yhdistysten syntyminen, jotka jakavat maailman keskenään.
• Koko maailman alueiden jakaminen merkittävimpien kapitalistivaltojen kesken.

Kuka voi väittää, etteivätkö nämä kaikki viisi piirrettä luonnehtisi myös kapitalistisia Kiinaa ja Venäjää tänä päivänä?

Jotkut väittävät silti, ettei Kiina olisi kapitalistinen maa, koska sitä hallitsee Kiinan kommunistinen puolue. Mutta tämä väite ei kestä syvempää tarkastelua. Kiinassa on ollut käynnissä vuosikymmenten yksityistämisprosessi, ulkomaisten pääomien virtaaminen maahan, kansallisen kapitalistiluokan luominen ja nousu, sekä yksityisen sektorin syntyminen, joka kattaa tällä hetkellä 60 prosenttia Kiinan bruttokansantuotteesta, 60 prosenttia investoinneista, 80 prosenttia yrityksistä ja 80 prosenttia uusista työpaikoista.

Kiina on kapitalistinen talous, jossa äärimmäisen keskusjohtoinen valtiokoneisto pitää yllä julkista sektoria ja tiettyä talouden hallintaa, joka on jäänne vuoden 1949 Kiinan vallankumouksesta. Keskusjohtoisuuden elementit eivät ole ristiriidassa Kiinan valtion kapitalistisen perusluonteen kanssa. Esimerkiksi, vaikka tietyt talouden osat ovatkin kansallistettuja, Portugalin talous ei koskaan ole ollut “sosialistinen”. Valtionyritykset, maatalousosuuskunnat ja pienyritykset ovat toimineet kapitalistisen järjestelmän raameissa.

Valtion ulkopolitiikka on sen hallitsevan luokan etujen manifestaatio. Kiinan hankkeet satamien, teiden, lentokenttien ja rautateiden rakentamiseksi rajojensa ulkopuolella osana “Uusi Silkkitie” -aloitetta eivät ole uusia innovaatioita historiassa eivätkä sen kummemmin myöskään pyyteetöntä kehitysapua. Kyse on puhtaasti pääoman viennistä. Britti-imperialistit harjoittivat täsmälleen samaa politiikkaa Intiassa 1800-luvulla. Se, ettei Kiina toistaiseksi ole kalistellut sapeleita imperialistisen aggression muodossa Yhdysvaltain tavoin, johtuu Kiinan asemasta vähäisempänä, joskin nousevana, imperialistisena valtana.

Yhdysvallat on edelleen maailmanpoliisi, ja ottaen huomioon Kiinan alisteisen aseman sotilasmahtina, on Kiina toistaiseksi tyytynyt kehittämään omaa etupiiriään kaupan, diplomatian ja niin sanotun “pehmeän vallan” (engl. soft power) keinoin.

Tämä ei kuitenkaan ole estänyt Kiinaa samanaikaisesti kehittämästä merkittävällä tavalla sotilasmahtiaan. Kiinalla on maailman toiseksi suurin sotilasbudjetti. Ennemmin tai myöhemmin Kiina käyttää tätä valtavaa sotilaallista potentiaaliaan “kansallisten etujensa” eli Kiinan kapitalistisen hallitsevan luokan etujen puolustamiseen.

Pääomien keskittyminen

Pääomien keskittyminen, monopolien muodostuminen, finanssipääoman kasvu ja kansainvälisten kapitalistien yhdistysten kehittyminen ovat nykymuotoisen imperialismin kulmakiviä.

Kapitalismin aamunkoitossa joukko pieniä yrityksiä kilpaili asemista markkinoilla. Tämä johti tiettyjen yritysten vahvistumiseen, toisten fuusioitumiseen ja monien häviämiseen. Sata vuotta sitten, kun Lenin kirjoitti teoksensa “Imperialismi kapitalismin korkeimpana asteena”, monopolit hallitsivat jo näyttämöä. Sen sijaan, että ne olisivat kilpailleet keskenään “vapailla markkinoilla”, nämä monopolit vääristivät ja manipuloivat markkinoita omia tarkoitusperiään edistääkseen.

Aivan kuten pääoman keskittyminen mahdollisti sen, että pankit kehittyivät pelkistä välittäjistä tuotannon ja investoinnin herroiksi, niin finanssipääoman ote kansallisista hallituksista on tiukentunut.

Globalisaation ja kansainvälisten kapitalistien yhteenliittymien syntymisen seurauksena kansallisvaltiot suojelevat ja palvelevat näitä kartelleja ja pitävät niihin tiiviisti yhteyttä. Ja ne ovat valmiita taistelemaan niiden puolesta, joko pakotteiden (esimerkiksi Venäjää vastaan), erilaisten tullimuurien (Kiinan tapauksessa) tai avoimen, aseellisen sodankäynnin muodossa.

Hieman ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Kautsky (eräs sosialidemokraattien johtohahmoja tuolloin) väitti, että kansainvälisten kapitalististen kartellien nousu merkitsisi globaalikapitalismissa epätasa-arvoisuuden ja ristiriitojen helpottamista. Ensimmäinen maailmansota osoitti tämän väitteet vääräksi käytännössä, ja Leninin “Imperialismi kapitalismin korkeimpana asteena” puolestaan teoriassa. Todellakin, kuluneet 100 vuotta ovat tyhjentävästi osoittaneet, että finanssipääoma on aiheuttanut vain lisääntyvää eriarvoisuutta maailmantalouden eri osien välillä, lisääntyvää imperialistista kamppailua ja loppumatonta sotaa.

Pääomien keskittyminen ja finanssipääoman dominanssi olivat Leninin määritelmän kulmakiviä, kun hän kuvaili kapitalismin imperialistista vaihetta. Silti, jopa Lenin olisi ällikällä lyöty näiden piirteiden mittakaavasta vuonna 2024.

Kaksitoista vuotta sitten kolme tutkijaa Sveitsin teknologiainstituutista kokosivat tietokannan, jossa oli mukana 37 000 000 yritystä ja 43 000 monikansallista yritystä. Tietokannassa kartoitettiin, mitkä yritykset omistivat osakkeita toisista yrityksistä. Tutkijat selvittivät, mistä yritykset saivat tulonsa, ja loivat siten kartan koko maailmantalouden rakenteesta. He päätyivät häkellyttävään johtopäätökseen: vain 147 yritystä 37 miljoonasta hallitsi 40 prosenttia koko maailman vauraudesta. Lisäksi yhteensä vain 737 yrityksen havaittiin hallitsevan 80 prosenttia maailmantaloudesta. Leninin paljastamat kapitalistisen maailmanjärjestelmän virtaukset ovat vain vahvistuneet kuluneen 100 vuoden aikana.

Lenin myös totesi teoksessaan, että imperialistisen dominanssin myötä hallitsevat imperialistiset vallat muuttuivat luonteeltaan parasiittisiksi, kun osa niiden väestöstä kykeni elämään ulkomaille sijoitetun pääoman osingoilla. Nämä huomattavat voitot joissain imperialismin keskusvalloissa tekivät mahdolliseksi kapitalistisille hallitseville luokille lahjoa työväenluokan etuoikeutetuimmat kerrokset luoden siten “työläisaristokratian”. Näin hallitseville luokille tuli mahdolliseksi saavuttaa tietyntasoinen yhteiskuntarauha ja kanavoida imperialismin vastustus “demokraattisille” ja “pasifistisille” urille.

Tässä kuvauksessa näemme nykyäänkin tunnistettavissa olevan ilmiön, jossa tietyt vasemmistopiirit ilmaisevat hyväksyntäänsä imperialistiselle aggressiolle [kuten Vasemmistoliiton ministerit veivät Suomen Natoon istuessaan Marinin hallituksessa –suom. huom.]. Lenin korrektisti selitti, että sosialismi on ainoa todellinen vaihtoehto imperialismille. Kapitalistinen järjestelmä on niin läpeensä mätä, ettei edes kehittyneimmissä kapitalistimaissa hallitseva luokka pysty enää luomaan lahjuksillaan “työläisaristokratiaa”. Päinvastoin näemme vain jatkuvia hyökkäyksiä työläisten aiempina sukupolvina saavuttamia oikeuksia ja etuja vastaan. Nyt näemme, että on nousemassa uusi työläissukupolvi, jonka näkymä on moninkertaisesti synkempi kuin heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa.

“Imperialismi kapitalismin korkeimpana asteena” on edelleen täysin ajankohtainen klassikko, joka havainnollistaa paitsi Leninin nerouden, niin ennen kaikkea marxismin käyttökelpoisuuden teoriana maailman analysoimiseksi ja ymmärtämiseksi. Muistakaamme silti, että Marxin sanoin ei riitä, että tulkitsemme maailmaa, meidän täytyy myös muuttaa se!

Kapitalismia ei voi uudistaa paremmaksi, mutta se ei myöskään vain luhistu omia aikojaan. Se täytyy murskata aktiivisesti. Mikäli emme sitä tee, se pystyy aina keplottelemaan itsensä kriisistä toiseen sisäisistä ristiriidoistaan huolimatta. Viulut maksaa lopulta aina työväenluokka, joka kärsii kapitalismin loputtomasta hyväksikäytöstä, epätasa-arvosta, imperialismista ja sodasta.

Kapitalismin tuhoamiseksi meidän täytyy järjestäytyä ja rakentaa vallankumouksellinen työväen järjestö!