Leninin puolesta

Rob Sewell kirjoitti seuraavan tekstin 10 vuotta sitten, kun Leninin kuolemasta oli kulunut 90 vuotta. Julkaisemme sen nyt suomeksi Leninin kuoleman 100-vuotismuistopäivän kunniaksi.

[Source]

21. tammikuuta 1924 merkittävä marxilainen ja Venäjän vallankumouksen johtaja Vladimir Lenin kuoli salamurhaajan luodin aiheuttamiin, pidemmän aikaa kehittyneisiin komplikaatioihin. Siitä lähtien on ollut käynnissä porvarillisten historioitsijoiden ja kapitalismin puolustelijoiden sekä erilaisten reformistien, liberaalien ja erinäisten anarkistien jatkuva kampanja hänen nimensä mustamaalaamiseksi ja hänen ajatustensa vääristelemiseksi. Heidän päämääränään on ollut häväistä Lenin, marxilaisuus ja Venäjän vallankumous pankkiirien ja kapitalistien ”demokraattisen” vallan pönkittämiseksi.

Tuoreessa historiateoksessaan ”Lenin: A Political Life, The Iron Ring” professori Robert Service kirjoittaa:

Vaikka tämä teos on tarkoitettu tasapainoiseksi [!], monipuoliseksi kertomukseksi, kukaan ei voi kirjoittaa Leninistä ulkopuolisena. Hänen suvaitsemattomuutensa ja alistavuutensa kauhistuttaa minua edelleen.

Toinen ”tasapainoinen” historioitsija Anthony Read jopa julistaa ilman minkäänlaisia varsinaisia todisteita, että Lenin oli vähemmistössä vuoden 1903 puoluekokouksessa ja yksinkertaisesti valitsi nimen ”bolševikit” (venäjän kielen sana enemmistölle), koska ”Lenin ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta vallan illuusion edistämiseen. Bolševismi perustui siis alusta alkaen valheeseen ja loi siten esikuvan, jota seurattiin seuraavat yhdeksänkymmentä vuotta.”

Read jatkaa hyökkäyspuhettaan: ”Leninillä ei ollut aikaa demokratialle, hän ei luottanut massoihin, eikä hän pelännyt väkivallan käyttöä.” (The World on Fire, 1919 and the Battle with Bolševism, s. 3-4, Jonathan Cape, 2008).

Tällaisissa valheellisissa väitteissä ei ole mitään uutta, sillä ne eivät perustu Leninin kirjoituksiin vaan pitkälti professoreiden Orlando Figesin ja Robert Servicen, kahden Leninin ja Venäjän vallankumouksen ”pahuuden asiantuntijan”, lausumiin. Sapetuksissaan he kaikki levittävät valhetta, jonka mukaan Lenin olisi jollain tapaa luonut stalinismin.

Vastaavasti stalinistit, jotka tekivät Leninistä vaarattoman ikonin, häpäisivät myös hänen aatteensa palvellakseen omia rikoksiaan ja petoksiaan. Leninin leski Krupskaja lainasi mielellään hänen sanojaan:

Historiassa on käynyt, että suurten vallankumouksellisten opetuksia on vääristelty heidän kuolemansa jälkeen. Ihmiset ovat tehneet heistä vaarattomia ikoneita, ja vaikka he ovat kunnioittaneet heidän nimeään, he ovat tylsyttäneet heidän opetuksensa vallankumouksellisen terän.

Vuonna 1926 Krupskaja sanoi, että ”jos Lenin olisi elossa, hän olisi jossain Stalinin tyrmässä”.

Lenin oli epäilemättä yksi aikamme suurimmista vallankumouksellisista, jonka ponnistelut huipentuivat lokakuun 1917 voittoon ja jonka toimet muuttivat maailmanhistorian kulkua. Lenin muutti sosialistisen vallankumouksen sanoista teoiksi. Hänestä tuli yhdessä yössä ”maailman vihatuin ja rakastetuin mies”.

Leninin nuoruus

Volgan varrella Simbirskissä vuonna 1870 syntynyt Lenin koki Venäjällä suuren mullistusten ajan. Puolifeodaalista maata hallitsi tsaarin hirmuvalta. Vallankumouksellinen älymystö, joka oli joutunut elämään tämän despotismin kanssa, oli kiinnostunut Kansan tahdon terroristisista menetelmistä. Leninin vanhempi veli Aleksandr hirtettiin hänen osallistumisestaan tsaari Aleksanteri III:n murhayritykseen.

Tämän tragedian myötä Lenin siirtyi yliopistoon, josta hänet erotettiin pian vallankumouksellisen toiminnan johdosta. Tämä lisäsi Leninin poliittista janoa ja johti siihen, että hän sai kosketuksen marxilaisiin piireihin. Lenin eteni Marxin Pääoman tutkiskeluun, jota oli liikkeellä pieninä painoksina ja sitten Engelsin Anti-Dühringiin.

Hän otti yhteyttä maanpaossa toimivaan työväen vapautusryhmään, jota johti venäläisen marxilaisuuden perustaja Georgi Plehanov, jota Lenin piti henkisenä isänään. Hän muutti 23-vuotiaana Samarasta Pietariin perustamaan yhtä ensimmäisistä marxilaisista ryhmistä siellä.

Niinpä hänen veljensä teloituksen ja hänen Pietariin muuttonsa välissä, näinä yhtä aikaa lyhyinä ja pitkinä kuutena itsepäisenä työvuonna, muotoutui tuleva Lenin”, kertoi Trotski. ”Kaikki hänen persoonallisuutensa peruspiirteet, hänen elämänkatsomuksensa ja toimintatapansa muotoutuivat jo seitsemäntoista ja kahdenkymmenenkolmen ikävuoden välisenä aikana.

Massiiviset ulkomaiset investoinnit vauhdittivat kapitalismin kehitystä ja pienen, nupullaan olevan työväenluokan syntymistä. Opintopiirien syntymisen ja marxilaisten aatteiden vaikutuksen myötä yritettiin perustaa vallankumouksellinen Venäjän sosialidemokraattinen puolue.

Lenin tapasi Plehanovin Sveitsissä vuonna 1895, ja palattuaan Lenin pidätettiin, vangittiin ja karkotettiin. Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen (VSDTP) ensimmäinen kongressi pidettiin vuonna 1898, mutta kongressi joutui ratsian kohteeksi ja osallistujat pidätettiin.

Marxismi ja bolševismi

Maanpakolaisuuden lopussa Lenin keskittyi marxilaisen sanomalehden Iskra, ”Kipinä”, toimittamiseen. Iskran oli määrä vakiinnuttaa marxilaisuuden asema vasemmiston hallitsevana voimana. Venäjälle salakuljetettuna se toimi opintopiirien yhdistäjänä ja loi pohjaa yhtenäiselle kansalliselle puolueelle, jolla oli vankka poliittinen ja teoreettinen perusta.

Tänä aikana Lenin kirjoitti kuuluisan pamflettinsa ”Mitä on tehtävä?”, jossa hän vaati ammattimaisista ja aatteelle omistautuneista vallankumouksellisista koostuvan puolueen perustamista.

Vuonna 1903 pidettiin VSDTP:n toinen kongressi, joka oli pohjimmiltaan perustamiskongressi. Siellä Iskra-toverit vakiinnuttivat asemansa puolueen hallitsevana suuntauksena. Myöhemmin kokouksen loppupuolella syntyi kuitenkin avoin välirikko järjestäytymiseen liittyvistä kysymyksistä Iskran päätoimittajien Leninin ja Martovin välillä. Leniniä ympäröivä enemmistö tuli tunnetuksi nimellä ”bolševikit” ja Martovia ympäröivä vähemmistö nimellä ”menševikit”.

Jakautumiseen liittyy monia myyttejä, ja se yllätti useimmat osallistujat, myös Leninin. Poliittisia erimielisyyksiä ei tuolloin ollut. Ne tulivat esiin vasta myöhemmin. Lenin yritti löytää sovintoa ryhmittymien välillä, mutta epäonnistui. Myöhemmin hän luonnehti kahtiajakoa tulevien tärkeiden erimielisyyksien ”alkusoitoksi”.

Nämä erimielisyydet syntyivät Venäjän vallankumouksen tulevaisuuden näkymistä. Kaikki suuntaukset pitivät tulevaa vallankumousta ”porvarillis-demokraattisena” eli keinona pyyhkäistä pois vanha feodaalinen järjestys ja raivata tie kapitalistiselle kehitykselle. Menševikit kuitenkin totesivat, että tässä vallankumouksessa työläisten olisi alistuttava porvariston johtoon. Bolševikit taas katsoivat, että liberaali porvaristo ei voinut johtaa vallankumousta, koska se oli sidoksissa maanomistajiin ja imperialismiin, ja näin ollen työläisten olisi johdettava vallankumousta talonpoikien tukemana. He muodostaisivat ”proletariaatin ja talonpoikien demokraattisen diktatuurin”, joka käynnistäisi sosialistisen vallankumouksen lännessä. Tämä puolestaan tulisi Venäjän vallankumouksen avuksi. Trotski oli kolmannella kannalla: hän oli Leninin kanssa samaa mieltä siitä, että työläiset johtaisivat vallankumousta, mutta uskoi, että heidän ei pitäisi pysähtyä puoliväliin, vaan käynnistää sosialistisen yhteiskunnan muodostaminen, mikä taas olisi alkulaukaus sosialistiselle maailmanvallankumoukselle. Vuoden 1917 tapahtumat vahvistivat lopulta Trotskin ”pysyvän vallankumouksen” ennakoinnin oikeaksi.

Internationalismi

Vuoden 1905 vallankumous osoitti käytännössä työväenluokan johtavan aseman. Kun liberaalit olivat paenneet häntä koipien välissä, työläiset perustivat neuvostoja, jotka Lenin tunnisti työläisvallan esimuodoksi. Näissä oloissa VSDTP kasvoi kohisten, mikä lähensi puolueen kahta ryhmittymää toisiinsa.

Vuoden 1905 vallankumouksen tappiota seurasi kuitenkin häikäilemätön taantumuksen kausi. Puolue kohtasi valtavia vaikeuksia, sillä se eristäytyi yhä enemmän massoista. Bolševikit ja menševikit erkaantuivat toisistaan yhä enemmän poliittisesti ja organisatorisesti, kunnes vuonna 1912 bolševikit muodostivat erillisen puolueen.

Näiden vuosien aikana Trotski toimi ”sovittelijana” bolševikkien ja menšhevikkien välillä. Hän oli pysytellyt erillään näistä kahdesta ryhmittymästä saarnaten ”yhtenäisyydestä”. Tämä johti katkeriin yhteenottoihin Leninin kanssa, joka oli puolustanut bolševikkien poliittista itsenäisyyttä, ja myöhemmin stalinistit käyttivät näitä yhteenottoja Trotskin mustamaalaamiseen sivuuttaen Leninin testamenttiin sisältyvän toiveen, jonka mukaan Trotskin ei-bolševistista menneisyyttä ei tulisi käyttää häntä vastaan.

Työväenliikkeen elpyminen vuoden 1912 jälkeen merkitsi sitä, että bolšhevikkien kannatus kasvoi, ja he saivat Venäjän työläisten ylivoimaisen enemmistön tuen. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin katkaisi kasvun.

Vuoden 1914 elokuun petos ja Toisen internationaalin johtajien antautuminen merkitsivät hirvittävää iskua kansainväliselle sosialismille. Se merkitsi tämän internationaalin kuolemaa.

Kourallinen internationalisteja ympäri maailmaa järjestäytyi uudelleen Zimmerwaldissa vuonna 1915 pidetyssä sodanvastaisessa konferenssissa, jossa Lenin vaati uuden työväen internationaalin perustamista. Nämä olivat hyvin synkkiä aikoja – marxilaisuuden edustajat olivat nyt täysin eristyksissä. Vallankumoukselliset näkymät vaikuttivat todellakin synkiltä. Tammikuussa 1917 Lenin puhui Zürichissä Sveitsin Nuorten sosialistien pienessä kokouksessa. Hän totesi, että tilanne muuttuisi lopulta, mutta hän ei eläisi nähdäkseen vallankumousta. Kuukauden kuluessa Venäjän työväenluokka kuitenkin kukistaisii tsarismin ja perustaisi kaksoisvallan. Yhdeksän kuukauden kuluessa Lenin johtaisi kansankomissaarien hallitusta vallankumouksellisella Venäjällä.

Venäjän vallankumous

Zürichissä ollessaan Lenin selaili sanomalehtiä etsien viimeisimpiä uutisia Venäjältä. Hän näki, että neuvostot, jotka olivat nyt sosialivallankumouksellisten (SR:t) ja menševikkien johdossa, olivat luovuttaneet vallan väliaikaiselle hallitukselle, jota johti monarkisti, ruhtinas Lvov. Hän lähetti välittömästi sähkeen Kameneville ja Stalinille, jotka empivät: ”Ei tukea väliaikaiselle hallitukselle! Ei luottamusta Kerenskiin!”

Maanpaossa kirjoittaessaan Lenin varoitti:

Meidän vallankumouksemme on porvarillinen vallankumous, joten työläisten on tuettava porvaristoa, sanovat Potresovit, Gvozdyovit ja Tškheidzit, kuten Plehanov eilen totesi.

Meidän vallankumouksemme on porvarillinen vallankumous, sanomme me marxilaiset, ja siksi työläisten on avattava kansan silmät porvarillisten poliitikkojen harhautuksille, opetettava heitä olemaan luottamatta sanoihin, luottamaan täysin omaan voimaansa, omaan järjestäytymiseensä, omaan yhtenäisyyteensä ja omiin aseisiinsa… Teidän on suoritettava järjestäytymisen, proletariaatin järjestäytymisen ja koko kansan järjestäytymisen ihmeitä valmistellaksenne tietä voitollenne vallankumouksen toisessa vaiheessa.

Jäähyväiskirjeessään Sveitsin työläisille Lenin selitti keskeisen tehtävän: ”tehkää vallankumouksestamme maailmanlaajuisen sosialistisen vallankumouksen alkusoitto”.

Kun Lenin palasi Venäjälle 3. huhtikuuta 1917, hän esitti huhtikuun teesinsä: Venäjän toisen vallankumouksen on oltava askel kohti sosialistista maailmanvallankumousta! Hän asettui vastustamaan vanhaa kaartia, joka oli jäänyt jälkeen tilanteesta, ja taisteli bolševikkipuolueen uudelleen aseistamiseksi teorialla.

Joka nyt puhuu vain ’proletariaatin ja talonpoikien vallankumouksellis-demokraattisesta diktatuurista’, on ajastaan jäljessä, ja näin ollen hän on tosiasiassa siirtynyt pikkuporvariston puolelle proletaarisen luokkataistelun vastaisesti; kyseinen henkilö tulisi siirtää ’bolševikkien’ vallankumousta edeltävien antiikkiesineiden arkistoon (sitä voidaan kutsua ’vanhojen bolševikkien’ arkistoksi).

Hänen onnistui saada kannatusta joukkojen keskuudessa ja voittaa johdon vastarinta, joka oli ironisesti syyttänyt häntä ”trotskilaisuudesta”. Todellisuudessa Lenin oli tullut Trotskin pysyvän vallankumouksen kannalle, mutta omaa tietään.

Toukokuussa Trotski oli palannut Venäjälle oltuaan brittien internoimana Kanadassa. ”Toisena tai kolmantena päivänä Petrogradiin saavuttuani luin Leninin huhtikuun teesit. Tämä oli juuri sitä, mitä vallankumous tarvitsi”, Trotski selitti. Hänen ajattelunsa oli muodostunut täsmälleen samansuuntaiseksi kuin Lenininkin. Trotski liittyi Leninin kanssa samanmielisenä piirien väliseen järjestöön tavoitteenaan saada heidät bolševismin puolelle. Hän ryhtyi läheiseen yhteistyöhön bolševikkien kanssa ja esitteli itsensä kaikkialla näin: ”[me], bolševikki-internationalistit”.

Vallan haltuunotto

Petrogradin komitean kokouksessa 1. marraskuuta 1917 Lenin sanoi, että sen jälkeen kun Trotski oli vakuuttunut siitä, että liitto menševikkien kanssa oli mahdoton, ”ei ole ollut parempaa bolševikkia”. Kun Lenin kaksi vuotta myöhemmin arvioi vallankumousta, hän kirjoitti: ”Ottaessaan vallan ja luodessaan neuvostotasavallan bolševismi veti puoleensa kaikki sosialistisen ajattelun virtauksen parhaat elementit, jotka olivat sitä lähimpänä.”

”Lenin ei tullut minun luokseni, vaan minä menin Leninin luo”, Trotski totesi vaatimattomasti. ”Liityin hänen joukkoihinsa myöhemmin kuin monet muut. Rohkenen kuitenkin ajatella, etten ymmärtänyt sen huonommin kuin muutkaan.”

Vallankumousta edeltävinä kuukausina Lenin oli kehottanut menševikkien ja SR:ien hallitsemia neuvostoja irtautumaan kapitalistiministereistä ja ottamaan vallan, mistä nämä itsepintaisesti kieltäytyivät. Kuitenkin bolševikkien iskulauseet — Leipää! Maata! Rauhaa! Kaikki valta neuvostoille! — saivat nopeasti kannatusta massojen keskuudessa. Kesäkuun 1917 joukkomielenosoitukset heijastivat tätä muutosta. Tämä sai myös uuden pääministerin Kerenskin aloittamaan sortokampanjan bolševikkeja vastaan. Niin sanottuina “heinäkuun päivinä” bolševikit ajettiin maan alle. Heitä vastaan lietsottiin hysteriaa kutsumalla heitä ”saksalaisiksi agenteiksi”, mikä pakotti Leninin ja Zinovjevin piiloutumaan sekä johti Trotskin, Kamenevin, Kollontain ja muiden johtavien bolševikkien pidättämiseen.

Elokuussa kenraali Kornilov yritti perustaa oman fasistisen diktatuurinsa. Epätoivoisesti apua kaipaava ja Kornilovia pelkäävä hallitus vapautti Trotskin ja muut bolševikit. Bolševikkityöläiset ja -sotilaat asettuivat väliin ja kukistivat samalla Kornilovin vastavallankumouksen.

Tämä lisäsi valtavasti bolševikkien kannatusta, ja he saavuttivatkin enemmistön sekä Moskovan että Petrogradin neuvostoissa. ”Me olimme voittajia”, totesi Trotski Petrogradin neuvostovaaleista. Tämä voitto osoittautui ratkaisevaksi, ja siitä tuli tärkeä ponnahduslauta lokakuun voittoon.

Lenin, joka piilotteli Helsingissä, alkoi hermostua bolševikkijohtajiin. Hän pelkäsi näiden viivyttelevän vaarallisella tavalla. ”Tapahtumat sanelevat tehtävämme niin selkeästi, että viivyttelystä on tulossa suorastaan rikollista”, Lenin selitti kirjeessään keskuskomitealle. ”Odottaminen olisi rikos vallankumousta kohtaan.” Lokakuussa keskuskomitea teki päätöksen vallan otosta Zinovjevin ja Kamenevin äänestäessä vastaan. Nämä kaksi kirjoittivat julkilausuman, jossa vastustettiin kaikkea kapinointia. Puolueen olisi sen sijaan heidän mukaansa pyrittävä kutsumaan koolle perustuslaillinen kokous!

Petrogradin neuvoston sotilaallisen vallankumouskomitean johtajana Trotski toimi nopeasti varmistaakseen sujuvan vallanoton 25. lokakuuta 1917. Vallankumous tapahtui verettömästi ja seuraavana päivänä, 26. lokakuuta, tapahtunut todettiin toiselle yleisvenäläiselle neuvostokongressille. Tällä kertaa bolševikeilla oli noin 390 edustajaa 650:stä läsnä olevasta, eli yksinkertainen enemmistö. Menševikit ja oikeisto-SR: n jäsenet marssivat mielenosoituksellisesti ulos kokouksesta. Lenin, joka puhui kongressissa, julisti voitonriemuisille delegaateille koruttomasti: ”Etenemme sosialistisen järjestyksen rakentamiseen”. Tämän jälkeen kongressi ryhtyi perustamaan uutta neuvostohallitusta Leninin johdolla. Vielä neljä kuukautta aiemmin halveksitut bolševikit olivat nyt vallankumouksellisten työläisten ylistämiä.

Vain muutamassa päivässä Leninin hallitus julkaisi sarjan asetuksia: rauhanneuvotteluista ja salaisen diplomatian lakkauttamisesta, maan jakamisesta työläisille, kansojen itsemääräämisoikeudesta, työläisvallasta sekä oikeudesta välittömästi erottaa kaikki vaaleilla valitut luottamushenkilöt, miesten ja naisten täydellisestä tasa-arvosta sekä kirkon ja valtion täydestä erottamisesta. Kun Neuvostoliiton kolmas kongressi julisti tammikuussa 1918 Venäjän federatiivisen neuvostotasavallan perustamisen, hallitsivat keskusvallat, porvarilliset kansallismieliset ja valkoiset kenraalit yhä suuria alueita Venäjällä.

Viisi päivää vallankumouksen jälkeen kenraali Krasnovin johtamat kasakkajoukot hyökkäsivät uutta hallitusta vastaan. Hyökkäys torjuttiin, ja tämän omat sotilaat luovuttivat Krasnovin vangiksi. Hänet kuitenkin vapautettiin hänen annettuaan sanansa olla tarttumatta aseisiin. Tietenkin Krasnov kuitenkin rikkoi lupauksensa ja lähti etelään johtamaan valkoista kasakka-armeijaa. Samoin Talvipalatsin sotilaskadetit kapinoivat sen jälkeen, kun heidät oli vapautettu.

Vuosi yksi

Vallankumous oli alkuaikoinaan aivan liian jalomielinen ja luottavainen. ”Meitä syytetään terroriin turvautumisesta, mutta emme ole turvautuneet emmekä toivottavasti myöskään turvaudu Ranskan vallankumouksellisten terroriin, jossa teloitettiin aseettomia miehiä giljotilla”, Lenin totesi marraskuussa. ”Toivon, ettemme turvaudu siihen, koska meillä on voima puolellamme. Kun pidätimme jonkun, kerroimme päästävämme heidät vapaaksi, jos he antavat meille kirjallisen lupauksen olla ryhtymättä sabotaasiin. Tällaisia kirjallisia lupauksia on annettu.”

Tämän viattomuuden tunnusti bolševikiksi kääntynyt entinen anarkisti Victor Serge, joka kirjoitti kirjassaan ”Venäjän vallankumouksen ensimmäinen vuosi”:

Valkoiset teurastavat työläisiä Arsenalissa ja Kremlissä; punaiset päästävät verivihollisensa kenraali Krasnovin ehdonalaiseen vapauteen… Vallankumous teki virheen osoittaessaan suurpiirteisyyttä kasakkahyökkäyksen johtajaa kohtaan. Hänet olisi pitänyt ampua siihen paikkaan… [Sen sijaan] hän sai lähteä alistamaan Donin aluetta tulen ja miekan alle.

Neuvostovalta ei ollut vielä ehtinyt vakiinnuttamaan asemaansa, kun imperialistit ryhtyivät hukuttamaan vallankumousta vereen. Maaliskuussa 1918 Lenin siirsi hallituksen Moskovaan, koska Petrogradista oli tullut haavoittuvainen saksalaisten hyökkäyksille.

Pian sen jälkeen brittijoukot nousivat maihin Murmanskissa amerikkalaisten ja kanadalaisten joukkojen rinnalla; japanilaiset nousivat maihin Vladivostokissa brittiläisten ja amerikkalaisten pataljoonien kanssa. Britit valtasivat myös Bakun sataman päästäkseen käsiksi öljyyn. Ranskalaiset, kreikkalaiset ja puolalaiset joukot rantautuivat Mustanmeren satamiin Odessaan ja Sevastopoliin ja liittyivät valkoisten armeijoihin. Saksa miehitti Ukrainan. Kaikkiaan 21 ulkomaista armeijaa kohtasi Neuvostoliiton hallituksen joukot useilla rintamilla. Vallankumous taisteli hengestään. Se oli saarrettu, nälissään ja kuhisi salaliittoja.

Valkoinen terrori

SR:n puoluejohto kannatti näkemystä, jonka mukaan ulkomaisten interventioiden päämääränä oli ”palauttaa demokratia”. Samanlainen vastavallankumouksellinen kanta oli myös menshevikeillä, mikä teki heistä vallankumouksen vihollisia. He tekivät yhteistyötä valkoisten kanssa ja saivat rahaa Ranskan hallitukselta toimintaansa varten.

Kesällä 1918 Lenin ja Trotski yritettiin murhata. Leniniä ammuttiin 30. elokuuta, mutta hän selvisi hengissä. Samana päivänä murhattiin Uritski ja Saksan suurlähettiläs. Myös Volodarski tapettiin. Juoni Trotskin junan räjäyttämiseksi onnistuttiin onneksi estämään. Punainen terrori oli reaktio valkoiseen terroriin vallankumouksen puolustamiseksi.

Kapitalistit vähättelivät valkoista terroria ja syyttivät kaikesta punaisia. Valkoisten julmuudet ”olivat yleensä yksittäisten valkoisten kenraalien ja sotapäälliköiden tekosia, eivätkä ne olleet järjestelmällisiä tai kuuluneet viralliseen politiikkaan”, selittää Anthony Read ja yrittää näin oikeuttaa niitä. ”Mutta ne olivat usein verrattavissa punaisten terrori-iskuihin ja toisinaan jopa niitäkin pahempia.” Itse asiassa ne olivat poliittisena toimintatapana raakuudessa aina punaista terroria pahempia, kuten vastavallankumouksellisten joukkojen luonteeseen kuuluu.

Kiinnostavaa kyllä, Read jatkaa kenraali paroni Roman von Ungern-Sternbergin menetelmien kuvaamista näin: ”Yksikään bolševikki ei esimerkiksi pystynyt vetämään vertoja valkoiselle kenraalille paroni Roman von Ungern-Sternbergille, Virossa syntyneelle saksalaiselle baltille, jonka väliaikainen hallitus lähetti Venäjän Kaukoitään, jossa hän väitti olevansa Tšingis-kaanin reinkarnaatio ja teki parhaansa päihittääkseen mongolivalloittajan raakuudessa. Fanaattisena antisemitistinä hän ilmoitti vuonna 1918 aikovansa hävittää kaikki Venäjän juutalaiset ja komissaarit ja ryhtyi tähän tehtävään suurella innolla käskemällä joukkojaan teurastamaan kaikki juutalaiset, joita he kohtasivat monin julmin tavoin, kuten nylkemällä heidät elävältä. Hän oli myös tunnettu siitä, että hän vei miehiään yöllisille kauhuretkille raahaten ihmissoihtuja arojen halki täydessä laukassa ja lupasi ”tehdä hirsipuiden kujan, joka ulottuu Aasiasta Eurooppaan.”

Tämä oli se kohtalo, jonka vastavallankumous oli varannut Venäjän työläisille ja talonpojille, jos se voittaisi. Se oli Spartacuksen ja hänen orja-armeijansa kohtalo Rooman orjavaltion armottomissa käsissä. Vaihtoehto neuvostovallalle ei ollut mikään ”demokratia”, vaan mitä julmin ja verenhimoisin fasistinen barbarismi. Siksi puna-armeijan ja turvallisuuspalvelu Tšekan kaikki ponnistelut suunnattiin sisällissodan voittamiseen ja vastavallankumouksen kukistamiseen.

Neuvostohallituksella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taistella tulella tulta vastaan ja vedota vallankumouksen sanomalla interventioarmeijoiden sotilaisiin. Kuten Victor Serge selitti:

Työväen massat käyttävät terroria yhteiskunnassa vähemmistönä olevia luokkia vastaan. Se vain vie loppuun uusien taloudellisten ja poliittisten voimien työn. Kun edistykselliset toimenpiteet ovat keränneet miljoonia työläisiä vallankumouksen asialle, ei etuoikeutettujen vähemmistöjen vastarintaa ole vaikea murtaa. Valkoista terroria taas harjoittavat juuri nämä etuoikeutetut vähemmistöt työväen massoja vastaan, jotka etuoikeutettujen on teurastettava, hävitettävä. Versaillaisjoukot (nimi, joka annettiin Pariisin kommuunin kukistaneille vastavallankumouksellisille) saivat aikaan yksin Pariisissa enemmän uhreja yhden viikon aikana kuin Tšeka tappoi kolmessa vuodessa koko Venäjällä.

Bolševikit pakotettiin ”sotakommunismiin”, jolloin vilja takavarikoitiin väkisin talonpojilta työläisten ja sotilaiden ruokkimiseksi. Sabotaasin, sodan ja sisällissodan runtelema teollisuus oli täydellisessä romahdustilassa. Imperialistien saarto rampautti maan. Petrogradin väkiluku laski 2 400 000:sta vuonna 1917 vain 574 000:een elokuussa 1920. Lavantauti ja kolera tappoivat miljoonia ihmisiä. Lenin kuvaili tilannetta ”kommunismiksi piiritetyssä linnoituksessa”.

Lenin kirjoitti 24. elokuuta 1919: ”Teollisuus on pysähdyksissä. Ei ole ruokaa, ei polttoainetta, ei teollisuutta”. Tämän katastrofin keskellä Neuvostoliitto luotti työväenluokan uhrautuvuuteen, rohkeuteen ja tahdonvoimaan vallankumouksen pelastamiseksi. Maaliskuussa 1920 Lenin julisti: ”Työväenluokan päättäväisyys, sen järkähtämätön motto ‘Kuolema mieluummin kuin antautuminen!’ ei ole ainoastaan historiallinen tekijä, vaan ratkaiseva, voittava tekijä.”

Sisällissodan seuraukset

Puna-armeijan tyhjästä organisoineiden Leninin ja Trotskin johdolla Neuvostoliitto voitti, mutta hirvittävällä hinnalla. Kuolemat rintamalla, nälänhätä, taudit ja näiden lisäksi taloudellinen romahdus.

Sisällissodan päättyessä bolševikkihallituksen oli pakko turvautua uuteen talouspolitiikkaan (New Economic Policy, NEP). Tämä antoi talonpojille mahdollisuuden myydä viljaansa vapailla markkinoilla ja edisti voimakkaiden kapitalististen suuntausten kasvua, mikä johti Nep-miesten ja kulakkien nousuun. Oli kyse vain hengähdystauosta.

Johtuen alhaisesta sivistyksen tasosta, kun 70 prosenttia väestöstä oli lukutaidottomia, neuvostohallinto joutui tukeutumaan vanhoihin tsaarin ajan upseereihin, virkamiehiin ja hallintovirkamiehiin, jotka vastustivat vallankumousta. ”Raaputtakaa neuvostovaltiota mistä tahansa kohdasta, ja heti näette saman vanhan tsaarin valtiokoneiston”, totesi Lenin kiertelemättä. Vallankumouksen jatkuvan eristyneisyyden myötä tämä muodosti vakavan vaaran vallankumouksen byrokraattisen rappeutumisen muodossa. Työväenluokka heikkeni vääjäämättä kriisin seurauksena. Neuvostot eivät yksinkertaisesti enää toimineet tilanteessa, jossa urapoliitikot ja byrokraatit täyttivät syntyneen tyhjiön.

Byrokraattisen uhan torjumiseksi käynnistetyistä toimenpiteistä huolimatta vallankumouksen ainoa todellinen pelastaja olisi ollut maailmanvallankumouksen menestys ja aineellinen apu vallankumouksellisista, kehittyneistä läntisistä teollisuusmaista

Vuoden 1919 alussa Lenin oli perustanut Kolmannen internationaalin vallankumouksen levittämiseksi Neuvostoliiton ulkopuolella. Se oli bolševismikoulu.Pian kommunistisia massapuolueita perustettiin Saksaan, Ranskaan, Italiaan, Tšekkoslovakiaan ja muualle.

Valitettavasti ensimmäistä maailmansotaa seurannut vallankumousaalto kilpistyi. Sosiaalidemokraatit olivat pettäneet vallankumouksen Saksassa vuonna 1918. Vastavallankumoukselliset olivat murskanneet Baijerin ja Unkarin nuoret neuvostotasavallat verisesti. Vallankumoukselliset tehdasvaltaukset Italiassa vuonna 1920 oli niin ikään lyöty. Vuonna 1923 katseet kääntyivät jälleen kerran Saksaan, joka oli vallankumouksellisen kriisin kourissa. Zinovjevin ja Stalinin antamat väärät neuvot johtivat kuitenkin sen traagiseen tappioon.

Tämä oli valtava isku Venäjän työläisten moraalille, jotka sinnittelivät kynsin ja hampain. Samalla tämä Saksan työläisten tappio vahvisti byrokraattisen taantumuksen kasvua valtion ja puolueen sisällä. Leninin ollessa useiden aivohalvausten jälkeen työkyvytön Stalin aloitti nousunsa byrokratian keulakuvaksi. Itse asiassa Lenin kävi viimeisen kamppailunsa rinta rinnan Trotskin kanssa byrokratiaa ja Stalinia vastaan. Stalin perääntyi jo, mutta viimeinen aivohalvaus jätti Leninin halvaantuneeksi ja puhekyvyttömäksi.

Lenin oli kuitenkin ehtinyt tätä ennen laatia testamentin. Siinä hän toteaa Stalinin ”tultua pääsihteeriksi [mitä Lenin vastusti – RS] hänen käsiinsä on keskittynyt rajaton valta, enkä ole varma, pystyykö hän aina käyttämään tätä valtaa riittävän harkiten”. Lenin kirjoitti lisäksi: ”Toveri Trotski sitä vastoin… ei erotu edukseeen ainoastaan poikkeuksellisella kyvykkyydellään. Hän on henkilökohtaisesti ehkäpä tämänhetkisen keskuskomitean aikaansaavin mies…”. Lenin varoitti, että oli uhka puolueen jakautumisesta.

Stalinismi

Kaksi viikkoa myöhemmin Lenin teki testamenttiin lisäyksen Stalinin kiroiltua Krupskajalle ja haukuttua tätä siitä, että tämä oli välittänyt Trotskin ja muiden viestejä Leninille. Lenin katkaisi kaikki henkilökohtaiset suhteet Staliniin. ”Stalin on liian huonokäytöksinen, ja tämä puute, vaikka sitä voi sietää meidän keskuudessamme ja meidän kommunistien välisessä kanssakäymisessä, muuttuu sietämättömäksi, mikäli kyseessä on pääsihteerin puute”, Lenin totesi. Hän vaati että Stalin erotettaisiin tehtävistään johtuen tämän epälojaaliudesta sekä taipumuksesta vallan väärinkäyttöön.

Lenin sai kuitenkin 7. maaliskuuta 1923 aivohalvauksen, joka teki hänestä täysin toimintakyvyttömän. Hän pysyi tässä kunnossa aina kuolemaansa saakka 21. tammikuuta 1924. Leninin joutuminen ulos poliittisesta toiminnasta antoi Stalinille lisää valtaa, jota hän käytti täysimääräisesti, erityisesti Leninin testamentin salaamiseksi.

Trotskin tehtäväksi jäi puolustaa Leninin perintöä, jonka Stalin oli pettänyt. Stalinismin voitto oli pohjimmiltaan seurausta objektiivisista syistä, ennen kaikkea Venäjän valtavasta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta jälkeenjääneisyydestä sekä vallankumouksen eristymisestä kapitalismin voittaessa mm. Euroopassa.

Kansainvälisen vallankumouksen myöhempi tappio Isossa-Britanniassa ja erityisesti Kiinassa lannisti venäläisiä työläisiä entisestään, jotka olivat jo vuosien taistelun uuvuttamia. Tämän pohjattoman uupumuksen ansiosta Stalinin johtama byrokratia lujitti otteensa. Leninin ruumis asetettiin lesken vastalauseista huolimatta palsamoituna mausoleumiin.

On sikamainen valhe väittää, kuten kapitalismin esitaistelijat tekevät, että stalinismi olisi Leninin demokraattisen hallinnon jatkoa. Todellisuudessa stalinismin erottaa bolševismista joki täynnä verta. Lenin oli lokakuun vallankumouksen alkuunpanija, Stalin sen haudankaivaja. Heillä ei ole mitään yhteistä.

Päätämme tämän kunnianosoituksen 90 vuotta sitten kuolleelle Leninille Rosa Luxemburgin osuviin sanoihin:

Mitä tahansa rohkeutta, vallankumouksellista kaukonäköisyyttä ja johdonmukaisuutta puolue voi tarjota historiallisella hetkellä, Lenin, Trotski ja muut toverit ovat antaneet sitä runsain mitoin. Kaikki se vallankumouksellinen kunnia ja kyky, joka länsimaiselta sosialidemokratialta puuttui, oli edustettuna bolševikeissa. Heidän lokakuun kansannousunsa ei ollut ainoastaan Venäjän vallankumouksen tosiasiallinen pelastus, vaan se oli myös kansainvälisen sosialismin kunnian pelastus.

90 vuotta Leninin kuoleman jälkeen osoitamme kunnioituksemme tätä suurta miestä kohtaan, hänen ajatuksilleen ja rohkeudelleen. Lenin yhdisti teorian ja toiminnan ja oli lokakuun vallankumouksen ruumiillistuma. Lenin ja bolševikit muuttivat maailmaa, ja meidän tehtävämme tänä kapitalistisen kriisin aikana on saattaa työ loppuun.